Toiviomatka kuululle konserttipaikalle sujui perinteikkään ikävien katutöiden läpi verkkaisesti, mutta varmasti. Nyt oli tiedossa harvinaisempaa herkkua, eivätkä maailman ympäristöpäivän sitkeät aktivistit, tai maanmiestemme tuleva kohtaaminen Alankomaiden kanssa futiskentällä mahdollisine oheisvaikutuksineen onnistuneet mukavaa odotuksen kihelmöintiä karkoittamaan.
1983, 1998, 2016, ja 2025 – siinä ovat faktat ja luvut. Eric Bloomin (s.1944) sekä Donald ”Buck Dharma” Roeserin (s.1947) yhdessä luotsaaman Blue Öyster Cultin Suomen keikat ovat olleet aniharvassa ja ne ovat olleet tapauksia aivan joka kerta. Vaikka sitten millä tahansa tavalla asiaa oikein pohtii, ei kyllä parhaalla tahdollakaan ymmärrä, kuinka aliarvostettuna ja ”piilossa” yhtye on kaikki nämä toimintavuotensa, tai pikemminkin vuosikymmenet, pysynyt!
Enpä ole muuten hetkeen todistanut sellaista jonoa t-paitatiskille, kun nyt Kultsalla ennen keikan alkua. Piti katsoa toiseenkin kertaan. Kyllä, bändin paita oli haluttua tavaraa, ja kollega tiesi kertoa, että Tampereella vajaat viikko sitten ne myytiin loppuun.
Tästä päästään merkillepantavaan tosiseikkaan, että luitte aivan oikein. Vajaa viikko ja yhtye on Suomessa toistamiseen! Mitä nyt piipahti Keski-Euroopassa kahden konsertin verran väliin! Jostakin tänä päivänä erittäin harvinaisesta asenteesta, työmoraalista, tuo kertoo, ja arvostus yhtyettä kohtaan vain kasvaa. Pelkästään jo maestro Bloominkin kannalta tarkasteltuna. Eivät matkustelu, lentokenttärutiinit ja jatkuva kiirehtiminen taas uudestaan odottamaan sentään niin herkkua ole, vai ovatko?
Eivät ole, mutta rakkaudesta lajiin tässä mennään sekä tarpeesta maistuvaan ja mielekkääseen tekemiseen. ”On Tour Forever” on jo vuosikausia ollut yhtyeen motto. Ja Suomi on keikkakohteena hyvin saavutettavissa, jos tahtoa löytyy!
Blade Runner -elokuvan lopputeema kajahtaa ilmoille kello 20, ja mustiin pukeutuneet muusikot saapuvat lavalle. The Red And The Black (Tyranny And Mutation, 1973) aloittaa klassikon konsertin tutun jauhavasti junnaavalla, tehokkaalla riffillään.
Kyllä. Ai jai. Tätä on saatu sitten jo odottaakin! Before the Kiss, A Redcap sekä Golden Age of Leather. Bändi aloittaa vanhemmalla tuotannollaan, ja tässä touhussa lystiä on sekin, ettei kenelläkään ole hyvää veikkausta siihen, mitä seuraavaksi tuleman pitää.
BÖCin viehättävyys on moninaista. Alkuaikojen psykedeliaa, vaikeasti avautuvia, varsin pohdiskelevia lyriikoita ja mojovia kitarariffejä. Toisaalta sitä reilua rock-asennetta, pilke silmäkulmassa, melodisia, kauniita balladeja unohtamatta. Täydellisyyttä hipova, ja positiivisessa merkityksessä nautinnollisen viihdyttävä bändi.
Hittejä BÖCillä ei oikeastaan juuri ole (palaan tähän tuonnempana), mutta nyt kuultu, Roeserin laulama Burnin´ For You (Fire of Unknown Origin, 1981) voidaan sellaiseksi lukea. Mies on säilyttänyt levollisen seesteisen olemuksensa, ja onhan tuo juustolta näyttävä kitara edelleen omituisen hauska vempele. Miehen kitarointi on kerrassaan vaivatonta. Pari kertaa illan aikana sai harmitella anniskelun innoittamaa huutajaporukkaa. Vaikka eivät yhtyeen välipuheet mitään pitkiä välttämättä olekaan, mutta jotakin jäi selvästi Buckilta nyt kertomatta. Hermostumatta älämöintiin herrasmies kiitti ja saatiin seuraava kappale.
Yhtye eli todella pitkään, melkein 20 vuotta, ellei live-levyjä oteta huomioon, täysin julkaisematonta kautta. Lopulta vuonna 2020 saatiin kuitenkin The Symbol Remains -albumi, jolta kuultiin nyt That Was Me. Laatu on läsnä, mutta kuten usein käytännön tilanne konkariosastolla on, uusi tuotanto ei aina yllä kiinnostavuudessaan vanhemman tasolle. Bloomin laulama lyhyehkö ralli on pastissia aiemmasta.
Muusikoiden soittoroolien vaihtelu tämän tästä keikan edetessä on yhtyeen valtteja ja mukavaa seurattavaa. Lauluvastuuta jaetaan enimmäkseen Bloomin ja Roeserin kesken, mutta uutta puhtia osaltaan yhtyeeseen taannoin tuonut kitaristi-kosketinsoittaja Richie Castellano pääsee välillä laulamaan ykköstä, hänkin. Näin tässä kohtaa Hot Rails to Hell -kappaleen myötä. Tämä kaveri ottaa esiintymisestään kaiken irti, ja malttaa tuskin samoilla jaloilla seisoskella. Energinen ja pätevä lisä bändin miehistöön. Kitaran varressa mies näyttää teknisen tasonsakin olevan maailmanluokkaa.
Vaikka viralliset hitit ovatkin kortilla, loistavia kappaleita orkesteriltamme löytyy. Yleisön uudestaan heräämään, ja seuraavalle tasolle ”nousemaan” sai E.T.I. (Extraterrestrial Intelligence), jonka laulussa saatiin taas nauttia Bloomin persoonallista klangia ja pedanttia artikulointia. Ei varmaan tarvitse erikseen kertoa legendan kiinnostuksesta ufoihin, mutta tässä on kappale, jonka erinomaiset kitaraosiot jaksavat innostaa ja jotka saavat hyvälle tuulelle joka kerta.
Bloom säntäsi kieltämättä hiukan itseni ainakin yllättäen säkeistöjen välissä pikapikaa piipahtamaan toiselle puolelle lavaakin, ja ehti ajoissa toki, taas mikrofoniin. Tavaramerkkiset aurinkolasit ovat ja pysyvät miehen varusteena. Euro tai kaksi siitä, mitä lasiensa takana mies ilme peruslukemilla oikein miettiikään, tämä bändin nestori. Mietti sitä, millä sanoilla esittelee jenginsä lavalla. Se siis seuraavana asialistalla.
Rytmiryhmän muodostavat Jules Radino, rummut sekä Danny Miranda, basso. Ensinmainittu liittyi kokoonpanoon samoihin aikoihin kuin Castellano, ja muutamat vuodet poissa kokoonpanosta ollut Miranda taas piipahti soittamassa kaikista maailman yhtyeistä itsessään Queenissa! Näyttää cv:ssä aika tyrnältä.
Radinon työskentely on hiukan kulmikasta, mutta tarkkaa. Otetaan huomioon pienet, hankalat koukut siellä täällä kappaleissa, jotka ovat muutakin kuin 4/4.
Basisti Miranda puolestaan tallustelee alvariinsa pitkin poikin lavaa ja ottaa yleisöä mukaansa. Hämmästyttävän usein molemmat kätensä ovatkin ilmassa. Mies vinkkaa jotakin ja kääntää bassonsa niin, että saan kuvan siihen kiinnitetystä tarrasta. Aurinkolasit eivät pysty peittämään hepun alituista hymyä.
Yhtyeen kokonaissoundi illan aikana vaihteli varsin hiljaisesta mukavan äänekkääseen tasoon. Balladeissa oltiin jo miksauksen yksityiskohdissakin kiitettävällä tasolla.
Yksi illan kohokohdista on hiljaa kasvava Then Came the Last Days of May. Roeser laulaa, ja yleisö todella keskittyy ja malttaa kuunnella. Pitemmän kappaleen aikana kuullaan kitarasoolot, keskenään hyvin erilaiset, sekä Castellanolta että Roeserilta. Ensin rock-, sitten melodiatyylinen ratkaisu. Bloom on omissa oloissaan taustalla, koskettimissa. Mietin, onko tuo musta kitaransa, jossa bändin mystinen symbolikin on, SE kitara, joka 2016 jäi johonkin Ruotsin ja Suomen väliin, kun olivat Suomessa jo keikalla!
Yhtye on paahtanut lähes tunnin ja vartin ilman pitempää taukoa. Pieni hengähdys on siis paikallaan ja sipaus juomaa, varsin lämpimässä salissa.
Sitten Castellano vokaaleihin Tainted Blood -kappaleen myötä. Uuden tuotannon parasta antia. Voimaballadin elkeitä.
Ettei menisi liian vakavaksi… Bloom: ”Kuuletteko jonkin ison lähestyvän? Jonkin rikkoutuvan?” Godzilla. Maukkaista riffeistä puheen ollen! Vaihtelu virkistää, eikä bassosooloa nyt tulekaan. Viime Suomen keikallahan sitä osastoa tässä kohtaa väläytteli mestari Kasim Sulton, joka tiedetään myös Todd Rundgren -yhteyksistä.
Tässä genressä, sanotaan nyt vaikka hard rock, on ikiaikaisena tapana ollut, että kitaristi jää jossakin vaiheessa keikkaa yksinään lavalle pätemään. Niin nytkin, mutta sillä poikkeuksella, että Roeser jamitteli pienesti, mutta pikantisti nelisen minuuttia niin, että Castellano mausti tyylikästä iloittelua huomaamattomalla kosketinmatollaan. Mikä parasta, Radino sai äimistellä yleisön hienon tasatahtista taputusta bassorumpuaan seisaaltaan polkiessaan. Sitä kuuluisaa vuorovaikutusta!
Niistä (puhkisoitetuista) hiteistä… Lupasin palata aiheeseen. Totolla se on Africa. Eaglesilla se on Hotel California. Blue Öyster Cultilla se on vääjäämätön paha, Agents of Fortune -levyn (Don´t Fear) The Reaper vuodelta 1976.
Tummanpuhuva teksti, ja hyvä melodia, joka itselläni menee livenä, muutoin ei enää juuri ole rahkeita tuon kuunteluun. Kiitos (teko)älyttömien soittolistojen. Yleisö eli täysillä mukana kyllä ja nautti. Monet ensimmäistä kertaa ja loppuunmyydyssä salissa. Se varsinaisesta setistä, olkaa hyvät!
Encore saatiin, kun kellotin kolmisen minuuttia kuluneeksi aplodien raikuessa ja yleisön vaatiessa lisää. Sitä tuli.
I Love the Night , Bloomin yksi bravuuri Harvester of Eyes sekä rotevaksi rokimmaksi loppukliimaksiksi Cities on Flame With Rock and Roll! Jälleen kuin rock-riffien tehokkuusopuksesta.
Eric Bloom totesi bändin kiertueen päättyvän tähän iltaan. Keikka oli hyvä kattaus uutta sekä vanhaa, monipuolisesti tarjoiltuna. Lähes kaksituntinen meni siivillä ja moni oli saanut sen mitä hakemaan oli tullutkin.
Legenda oli edelleen voimissaan, ei säälittävää tekohengitystä, vaan viriiliä, tyylitajuista toimintaa. Monestako saman ikäluokan (50 + vuotta) aktista voi samaa sanoa? Castellano kävi moikkaamassa vielä kaikki lavan etureunan fanit.
Kesäkatu kutsui hyväntuulista rock-kansaa.
Jos BÖC pitää tyylinsä näissä keikkojen välisissä ajoissa, se oli ehkä yhtyeen viimeinen konsertti Suomessa. Ja mistä sen sitten kukaan tietää!
