| |
Kokoonpano on poikkeuksellinen: vain kaksi miestä, rummut ja urut. Siitä on osattava takoa esiin yleisöä puhuteleva groove ja mielellään näyttävästi. Kun soitetaan kahden hengen voimin, "lavashowta" joutuukin miettimään vähän eri tavalla.
– Tommonen pieni stage, jossa järjettömän isot Hammondit ja Lepa ja mun rummut, vaikkei ne nyt kauhean isot olekaan, niin stage on niinku täynnä. Se näyttää hyvältä. Leslie keskellä, rummut ja urut reunoilla. Se on bändin näkönen, kuvailee rumpali Juha Litmanen, ja jatkaa:
– Olen mäkin joskus aivan huvin vuoksi roudannut toisen basarin mukaan. Ei siinä ollut edes pedaalia!
Roudaamisen jälkeen tiesi, että tähän ei enää lähdetä?
– Ei se loppujen lopuksi ole paha. Kyllähän isot miehet jaksaa kantaa. Mä olen joskus heittänyt säkkiä lajittelukeskuksessa kahdeksan tuntia päivässä ja siinä ei ollut mitään järkeä. Se oli älyttömän raskasta. Jos sitä nyt joutuu jotain urkua kantaa pari minuuttia johonkin lavalle, rullakolla ja kuormaliinoilla, niin se on pieni rykäisy, tuumailee urkuri Sami Nieminen.
– Joskus jos itte buukkaa keikkoja, niin täytyy oikein kysyä, että eihän siellä vain ole kierreportaita? Ne saattaa olla aika pahat, paljastaa Juha kuitenkin.
– Muistatko sen yhden kerran Mocambossa? Hirveä darra ja kannettiin niitä urkuja porras kerrallaan. Silloin tuntui että kohta katkeaa suoni. Mutta se on ammatinvalintakysymys, kuittaa Sami.
Aivan merkityksetön ei roudausaspektio raavaillekaan miehille silti ole.
– Omille lapsilleni olen sanonut että haluan tukea teitä kaikissa teidän harrastuksissa, mutta on kaksi instrumenttia, joita en suosittele: Hammond-urut ja rummut. Valitkaa vaikka trumpetti taikka harppu, Juha.
Omat suosikkikappaleet
Suosikkejaan omasta repertuaaristaan tiedusteltaessa, eivät miehet pysty nimeämään ainuttakaan. Kysymyksen väistely on suorastaa poliitikkotasoa.
– Semmonen ristiriita, että ne biisit, jotka on olleet kaikista suosituimpia, ei välttämättä ole mun suosikkeja. Omimmillaan me ollaan semmosessa kamassa, kun mennään vähän tuntemattomimmille vesille. Lähdetään etsimään sitä Intiaa ja päädytään Jamaikalle. Ne usein onnistuu paremmin, maalailee Sami.
– Sellainen elokuvauksellinen tunnelman luominen onnistuu meiltä parhaiten. Oli se sitten foxia tai discoa. Että siinä on se tietty fiilis. Sen takia me oltas haluttu tehdä leffamusaa tai kaikkihan instrumentaalibändit haluis tehdä instru-musaa, täydentää Juha.
– Mehän tehtiin yks semmonen mielenkiintoinen juttu kuin The Fall of the Ned Kelly Gang. Semmonen kokeellinen mykkäelokuva, joka kasattiin eri pätkistä. Me säestettiin sitä livenä elokuva-arkistossa. Käytettiin meidän omaa musaa. Aika taivaanrannan maalailuksi se meni, Sami.
– Siinä tapahtui niin paljon, niin saatettiin vetää meidän omista biiseistä 5–10 sekuntia. Helvetinmoinen biisilista. Kyllä tarkkana sai olla. Tunti täyttä soittoa, päättää Juha muistelutuokion.
| |
Oheinen katkelma on näyte Riffissä 3/2012 julkaistusta haastattelusta, jossa syvennytään musiikin syövereihin poikkeuksellisen kokoonpanon näkökulmasta.
Riffin painetun lehden löydät hyvin varustetuista soitinliikkeistä, Akateemisista Kirjakaupoista sekä Lehtipisteen myymälöistä.
Digitaaliseen Riffin voit tutustua osoitteessa: http://www.lehtiluukku.fi/lehdet/riffi
|
|
|
