Steven John Wilsonia on turha koettaa ahtaa yhteen lokeroon, ja sellaisille aikeille hän viittaa Tampereen Klubin pöydässä kintaalla. Vuonna 1987 perustamansa Porcupine Treen kuutisen vuotta sitten jäihin laittanut mies nauttii tänään sooloartistin vapaudesta, jota maistoi ”saattaen vaihdettava” -taktiikan mukaisesti ensi kerran jo loppuvuodesta 2008.
– En ole koskaan luokitellut itseäni millään lailla, ja uusimman pitkäsoittoni myötä asia mielestäni vain korostui. Hand. Cannot. Erase. (2015) sisältää lyhyitä popbiisejä, yhden elektro-nisen kappaleen, pari pidempää teosta, jokusen lyhyemmän ambient-jutun ja myös lähes laulaja-lauluntekijä-traditioon osuvaa tavaraa. Niin ikään juuri ilmestynyt 4½ -eepeeni on hyvin monitahoinen.
Mies näkee albumien ja elokuvien tekemisen suoraan toisilleen verrannollisena, samoin romaanien kirjoittamiselle.
– Missään ei sanota, että populaarimusiikin parissa toimivan pitäisi laatia vain tietynlaisia tai esimerkiksi tietyn mittaisia juttuja. Jos asia tulee selväksi lyhyessä ajassa, ei biisiä ole järkeä venyttää. Eikä pidempää mittaa vaativaa ajatusta vastaavasti kannata typistää tai ahtaa väkisin muutamaan minuuttiin.
Lausunnon voi tulkita tietoiseksi kapinoinniksi, koska musiikintekijä on Wilsonin mielestä eriarvoisessa asemassa moniin muihin kulttuurin ammattilaisiin nähden.
– Ei kokoillan elokuvia tekevältä ohjaajalta useinkaan tivata pariminuuttisia lyhytleffoja. Tai romaanikirjailijalta kolmen sivun novelleja. Vastaavalla tavalla en allekirjoita sitä, että pop eläisi vain lyhyissä, napakoissa biiseissä. Itselleni albumikokonaisuus vastaa romaania tai elokuvaa. Se tulee ihan taustastani, omasta elämästäni. Ahmin nuorena kirjoja ja levyjä saman-aikaisesti. Pistin musaa soimaan ja uppouduin Kafkaan, Hesseen tai muuhun suurelliseen, koska tietenkin pidin itseäni ah niin kultivoituneena. Totuin jo silloin musiikkiin pidemmässä mitassa kuin annospaloiksi pilkotussa biisimuodossa.
Vastaavan uskontunnustuksen sisältävät myös Porcupine Treen viimeiseksi jääneeltä The Incident -levyltä (2009) löytyvän biisin Time Flies avausrivit ”I was born in ’67, the year of Sergeant Pepper and Are You Experienced?”.
– Olen pitänyt nuoruudestani asti ihanteena mallia, jossa minulla on 45 minuuttia aikaa – cd:n myötä tietenkin pidempään – maalata kuulijan mieleen kuvia, viedä hänet matkalle tai kertoa hänelle tarina. Enkä tarkoita välttämättä mitään teemalevyn tapaista konkreettista kertomusta, vaan musiikin keinoin tehtyä taivalta. Voin rakentaa tunnelmilla sekä teksteillä kohtauksia ja hyödyntää dynamiikkaa, kerroksia ja tekstuureita. Luulen, että vastaava tunne motivoi The Beatlesin tekemään Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin ja Brian Wilsonin samoihin aikoihin Pet Soundsin sekä Smilen.
Näin alkaa Riffin printtinumerossa 2/2016 julkaistu Steven Wilsonin haastattelu, jonka toimitti Petri Silas. Nyttemin tämän haastattelun voi lukea myös Riffin verkkosivustolta ja se aukeaa tämän linkin kautta.
Riffiä myyvät Lehtipisteet, sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
