Timo Hietala -elokuvasäveltäjänä kansallisessa kipupisteessä

– Filmimusiikin tekemisessä kiehtoo eniten se, että homma rakennettava joka kerta alusta uudelleen, toteaa Timo Hietala, joka on saanut juuri valmiiksi uuden työn, musiikin Suomen 90-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi ilmestyvään Tali-Ihantala 1944 -elokuvaan.

Työhuoneen tietokonenäytöllä pyörii julmuudessaan hatkähdyttävän todentuntuinen tankkisota. Tykit jytisevät, luodit vinkuvat ilkeästi ja kaiken keskeltä kajahtaa laulamaan suomalaisnuorukaisen lyyrinen tenori. Leijuvaan orkesteritaustaan ja raakaan taistelukohtaukseen yhdistettynä sen luoma vaikutelma on hartaan spirituaalinen.
Timo Hietala (s. 1960) on tehnyt musiikkia viimeiset 40 vuotta. Ensin kolahti Led Zeppelin ja Jimi Hendrix ja sitten Zappa. Takana on opintoja ja opetusta Sibelius-Akatemiassa ja Pop-Jazz -konservatoriossa ja omaa yksityisopiskelua maailmalla: huippupianisti John Taylorin johdolla jazz-improvisointia Lontoossa ja Mousse N'Diayen johdolla polyrytmiikkaa Senegalissa, eteläintialaista musiikkia Intian Madrasissa.

Muusikkona ja säveltäjänä Hietalan CV on musertava: Fimicin sivustolla printattuna tulostuu sivukaupalla ansioluetteloa. On UMOa, Avanti!a, erilaisia maamme kärkitason klassisia orkestereita, Leningrad Cowboysia, John Zornia, free-jazzia Otna Eahketissa, afro-kuubalaista Salsamaniassa, poppia ja muuta kaikkea mahdollista.
2000-luvulla Hietala on tehnyt lisääntyvässä määrin elokuva- ja tv- sarjamusiikkia, josta sulkina hatussa mm. Prix Italia -kunniamaininta vuodelta 1998, Venla- ja Telvis-palkinnot vuodelta 2000 sekä samalta vuodelta ykköspalkinnot Tampereen ja Ranskan Laonin filmifestivaaaleilta. Jussin parhaasta musiikkiscoresta Hietala pokkasi 2002 ja Prix Marulicin sekä Prix Europan 2004.

Seuraavassa pelimies kertoo suhteestaan filmimusiikin tekoon lähinnä uunituoreen työnsä kautta.

– Elokuvan tekemisessä on niin paljon muuttujia, että jokainen keikka on erilainen. Siitä mihin pyritään voi olla paljon ennakkokäsityksiä, mutta lopputulos muuttuu aina. Musiikillisesti ja teknisestihän tässä työssä on paljon keinovaroja, jotka ovat aina samoja. On silti joka kerta ainutlaatuista sovittaa musiikkinsa juuri kyseiseen kuvaan sopivaksi. Se viehättää, että on pakko muuttua tilanteen mukaan. Mua on ensinnäkin kiinnostanut aina improvisointi. Ja kun en omaa elokuvasäveltämisen muodollista koulutusta, niin käytännön tilanteessa tulee sellainen tunne että opin jälleen jotain uutta.”

– Prosessi vaihtelee todella paljon tapauksittain. Joskus tulee onnellisia keissejä, että buukataan keikalle tosi aikaisin, jolloin on mahdollisuus lukea jo ensimmäiset käsikirjoitusversiot ja kertoa mitä mieltä niistä on. Voi ehdottaa käsikirjoittajalle jotain vaihtoehtoista musiikkiin vaikuttavaa ja päinvastoin. On mahdollista olla mukana elokuvan leikkaajan tehdessä omaa osuuttaan. Tai oikeaoppisesti se menee niin, että kun sä saat ekat kässärit ja kun ne sen jälkeen menee kuvaamaan, niin pyydät niistä heti ensimmäiset kuvat itsellesi. Voit jo päätellä miltä se suunnilleen tulee näyttämään. Seuraavaksi matsku menee leikkaajalle, jolle voi antaa jo jotain musaa tai biisiä ja pyytää, että hän leikkaa sen haluamiisi kohtiin. Yhdessä voitte fiilistellä vaikutelmaa niin että ohjaaja on mukana. Tämä on kasausvaihe. Kun leikkaus ’menee kiinni’ eli on valmis, jää tilanteesta riippuen vielä tietty määrä aikaa tehdä äänityöt. Äänisuunnittelijat eivät tee omaa duuniaan ennen kuin kuva on kiinni. Jos säveltäjä buukataan ajoissa, on hänellä ainakin saman verran aikaa tehdä musaa kuin äänisuunnittelijalla aikaa fiksata kaikki dialogit ja foleyt. Sitä parempaa jälkeä tulee mitä enemmän kaikki osapuolet tietävät toistensa tekemisistä. Jos tuottajat suunnittelisivat asiat juttukohtaisesti hyvin, niin nämä osapuolet pääsisivät ihanteelliseen vuorovaikutukseen ja lopputulos senkun petraantuisi.

Teksti: Esa Kuloniemi, Kuvat: Juha Seila