Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo

Image

Menestyneiden suomibändien joukossa Leevi and the Leavings on varmasti oudoin kaikista. Bändi, joka ei tehnyt koskaan yhtään keikkaa mutta hirveät määrät menestyslevyjä. Bändi, jonka asenne rokkasi, mutta musiikki ei lainkaan.

Leavingsin pää, sielu ja moottori oli tietysti Gösta Sundqvist (1957–2003), yksi suomalaisen popmusiikin omaleimaisimmista hahmoista. Aivan liian nuorena kuolleen, lahjakkaan ja tuotteliaan Sundqvistin syntymän 60-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistu elämäkerta on lähes nelisatasivuinen järkäle, jossa aiheeseen kaivautunut kirjoittaja Timo Kalevi Forss kääntää kiven jos toisenkin selvittääkseen mitä milloinkin tapahtui ja minkä takia.

Forssin kirja esittelee nuoren espoolaispojan, joka alkoi tehdä päänsisäisiä matkojaan tutkimattomille alueille jo kouluiässä. Näistä matkamuistoistaan Sundqvist muokkasi myöhempinä vuosikymmeninä tukuittain biisejä, joissa kuvastuu tuttu mutta silti tavalla tai toisella hieman viisto maailma.
Rokin kutsuun Gösta vastasi teininä 1970-luvun alussa, ja ajan lajeista progen vaikutus oli pysyvin. Jethro Tull ja sen ”hullu huilumies” Ian Anderson säilyivät Göstan suurimpana esikuvana loppuun asti.
Leavingsin peruskivi muurattiin näissä 1970-luvun kellareissa, joissa soittotaidon kehittyessä ryhdyttiin Sundqvistin johdolla väsäämään kaveripiirin iloksi kasetteja, joilla esiintyi kirjava kattaus mielikuvitusorkestereita.

Yksi nauhoista kulkeutui Love Recordsin Atte Blomille, jonka korva erotti c-kasetin suhinasta kipaleen ”Mitä kuuluu Marja Leena?”. Esittäjäksi kasetilla oli merkitty Leevi and the Leavings, joka päätyi levyttävän bändinkin nimeksi.
Soundikikkailuistaan myöhempinä vuosina tunnetuksi tulleen Leavingsin studiokokeilut alkoivat jo ensisinglestä: kappaleelle leimallisen, harppumaisen korkean helinän tuottaa 12-kielinen kitara, joka on äänitetty varispeed-toiminnolla varustetulla kelanauhurilla, puolinopeudella.
Studiosta tuli bändin koti – ja ainoa paikka missä se ylipäätään oli olemassa. Leavingsin viimeiset treenit pidettiin ensisinglen julkaisun aikoihin, siitä eteenpäin studio oli bändin treenikämppä, jonne kokoonnuttiin tekemään seuraavaa levyä. Ja kyllä niitä hinkattiinkin – ilta- ja yökaudet, joskus puolenkin vuoden sessioina.
1980-luvun puolivälin jälkeen Pitäjänmäen Soundtrack-studio muodostui yhtyeen kotipesäksi uran loppuun asti.
Vaikka Gösta oli studiossa liideri, joka merkkasi krediitit sovituksia myöten nimiinsä, bänditoverien mukaan uudet kappaleet saivat ensiesittelynsä studion kahvipöydän ääressä yhden sormen barre-otteilla, kvintteihin viritetyn avovireisen akustisen avulla. Yhdessä sitten pääteltiin minkä soinnun kuuluisi olla duuri ja minkä molli.

Suosion harjalla äänitysbudjetin piikki oli auki, joten ajasta ei ollut pulaa. Näissä oloissa Sundqvistin ja ideoita toteuttavien muusikoiden vuorovaikutus puhkesi loistoon. Leavingsista syntyi yhtye, joka antoi itselleen luvan käyttää ilmaisuvälineenään mitä genreä tahansa. Tyylikokeiluista tuli bändin tunnusmerkki, ja vaikutteiden – ja varkauksien – lähtökohtana saattoi olla mikä vain R.E.M:in mandoliinihelinästä Depeche Moden konepoppiin.
Leavingsin parodisten pastissien monimuotoisuudesta mainiona esimerkkinä voisi mainita jo debyyttialbumilla julkaistun diskoinstrumentaalin ”Tuhannen markan seteli”, joka tuli tutuksi soidessaan uutislähetyksen jälkeen Urheiluruudun tunnusmusiikkina joka ilta läpi 1980-luvun.

Kirjassa päähenkilöstä piirtyy kuva särmikkäänä, ristiriitaisena, pidettynä ja ehkä pelättynäkin pomomiehenä. Sundqvist oli mestari mystifioimaan tekemisensä ja esitti mielellään erakkoa, joka vaikenee julkisuudessa ja varjelee yksityisyyttään. Kirja pyrkii avaamaan syitä, paljolti siinä onnistuenkin.
Vedätyksen sumuverho liittyi olennaisesti Leavingsiin alusta asti: ensin kukaan ei tiennyt keitä Leavingsit olivat, koska levynkansissa ei kerrottu nimiä. Yhtyettä veikkailtiin niin Hectorin huumoriprojektiksi kuin Juicen salanimeksi. Bändistä julkaistuissa kuvissa puolet saattoi olla ihan muuta väkeä kuin levyjen muusikoita.
Sundqvist toteutti jollain lailla koko Leavingsin neljännesvuosisadan levytysuran ajan Suomen kaikkien aikojen rock’n’roll-huijausta. Pehmeän lauluäänen ja kevyesti helkkyvän poptaustan hämäämänä moni hahmotti viattomilta kuulostavien rallien vinommat sävyt vasta useamman kuuntelukerran jälkeen. Siitä huolimatta – tai juuri siksi – elämään on jäänyt lukemattomia korvaan tarttuvia ralleja, kuten ”Pohjois-Karjala”, ”Teuvo, maanteiden kuningas”, ”Sopivasti lihava”, ”Poika nimeltä Päivi” ja ”Raparperitaivas”.

Leavings ei koskaan lähtenyt keikoille, sen sijaan kahdeksankymmenluvulla orastava musiikkivideo puhutteli Göstaa ilmaisumuotona. Jälkipolville tallentuneita, hämmentävää kerrontaa sisältäviä videoita tehtiin tietyssä vaiheessa säännöllisesti.
Kirjasta ilmenee, että Leavingsin keikkailemattomuuden syyt saattoivat olla osittain käytännön sanelemia. Studiossa bändi pystyi jo analogitekniikankin aikoina leikittelemään tyyleillä ja soundeilla kameleonttimaisesti, ja uusintaoton mahdollisuus oli aina käsillä. Keikoilla rönsyily ja epävarmuus ei olisi mennyt läpi. Kontrollifriikiksi tiedetylle Sundqvistille elävän yleisön eteen astuminen olisi tuonut liikaa muuttujia, joista kaikkia ei olisi pystynyt pitämään näpeissään.

Levy-yhtiölle artistin keikkailemattomuus toi haasteensa, sillä julkisuus jäi radiosoiton ja harvojen haastattelujen varaan. Toisaalta pitkälti juuri Leavingsin levymyynnin voitoilla pyöritettiin Pyramid-levyfirman toimintaa vuosikausia, mistä johtuen Sundqvistin oli helppo sanella yhtyeen toimintaehdot julkaisijan suuntaan.
Leavingsin kypsyminen siksi menestysyhtyeeksi, jollaisena se muistetaan, otti kuitenkin ensisinkusta lukien kymmenisen vuotta. Vasta 1980-luvun jälkipuoliskolla alkoi toista vuosikymmentä kestänyt hittiputki, joka poiki kultaa ja platinaa vuoron perään. Leavingsin nimissä ehdittiin julkaista 16 studioalbumia ja yhtä monta kokoelmaa, joista toki osa postuumisti.

Forssin teos käy aiheittain ja vaiheittain läpi Gösta Sundqvistin elämää ja uraa, minkä välipaloina kirjoittaja esittelee Leavingsin studioalbumit yksi kerrallaan. Runsas sitaattivalikoima lehti-, radio- ja tv-haastatteluista paljastaa, että Sundqvist oli sanoitustuotantonsa ulkopuolellakin tarinaniskijä, joka halusi ohjailla tiedotusvälineitä hämmentämällä toden ja kuvitelman rajaa aina kun vain mahdollista.
Sitaateissa Sundqvist kuvailee musiikkiaan, ettei se ollut rokkia eikä iskelmää, vaan suomalaisen popmusiikin kioskikirjallisuutta. Nasevasti sanottu – korkeakirjallisuutta harrastavan miehen laulujen aiheet olivatkin kuin iltapäivä-, juoru- ja miestenlehtien sivuilta revittyjä.
Lopulta tarinoita alkoi rönsyillä siihen tahtiin, ettei kaikista voinut millään lauluja tehdä. Sundqvistin sivutoimeksi nousivat tällöin ronskit radiohupailut, ja Rockradiossa 1980-luvun lopulla kokeiltu konsepti hiottiin iskuun seuraavan vuosikymmenen ”Koe-eläinpuistossa”.
Koomisten, haikeiden ja traagisten tarinoiden ohessa Sundqvistilta alkoi 1990-loppupuoliskolla pursuilla niin runsaasti rasvaisemman lajin lauluja, että niille piti kehittää oma julkaisukanavansa ja hahmonsa – futiskaveri ja radioääni Kai ”Kaide” Järvisen esittämä stadilainen ratikkakuski Aarne Tenkanen.

Leavingsissa väkeä vaihtui matkan varrella, mutta bändin ydinkolmikko – käytännössä alusta asti mukana olleet kielisoittajat Risto ”Rife” Paananen ja Juha ”Juppe” Karastie sekä 1980-luvun puolivälistä rumpaliksi tullut Niklas Nylund – puhuu kirjassa paljon ja asiaa.
Kirjan suurimmat skuupit löytyvät kuitenkin jalkapalloa käsittelevästä osuudesta, jossa ääneen päästetään Johanneksen Dynamon liepeillä pyörineet. Jalkapallohan oli Sundqvistille haastattelujen mukaan kuulemma tärkeämpääkin kuin musiikki. Uskokoon ken tahtoo, mutta joka tapauksessa Sundqvist rahoitti ja kehitti omistamaansa jalkapallojoukkuetta levytuotoillaan.
Futiskavereiden ja Leavings-soittajien ohessa kirjassa kuullaan laajalti levypomoja, radioväkeä sekä Göstan työtovereita ja kollegoita, sen sijaan perhettä tai sukua ei. Rock-kirjoja riesaksi asti vaivaava yksityiselämän penkominen olisi kerrankin ollut paikallaan: puoliso, sisaret tai perilliset olisivat voineet valottaa yhtä jos toistakin hämärän peittoon jäävää asiaa – vaikkapa sitä, miksi Gösta Sundqvist kiersi omat kultalevyjuhlansakin kaukaa.

Ja arvailla vain voi, mitä hän olisi tuumaillut kirjan julkaisun yhteydessä Tavastialla järjestetystä konsertista, jossa  Leavingsin solisteina lauloivat Siiri Nordin, Jarkko Martikainen ja Jouni Hynynen.

 

Image

Image

 

Timo Kalevi Forss: Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo, Into Kustannus 2017.