Vuosi 1988 oli merkittävä suomalaisessa metallimusiikissa. Silloin ilmestyi keravalaisen Stonen debyyttialbumi. Olihan perinteisempää hard rockia soittava kuopiolainen Tarot jo todistanut pari vuotta aiemmin, että heviä voi soittaa (myös) taidokkaasti. Kuitenkin vasta Stone sai aikaan varsinaisen aallon, jonka myötä thrash metal -yhtyeitä syntyi ympäri maata.
Muistan hyvin elävästi, millaisen pyörremyrskyn Stone aiheutti keikoillaan. Tunnelma oli todella hikisen intensiivinen, kun stage daivaajat pomppivat yleisön sekaan ja bändi pisti paikan sekaisin. Thrash (eli trässi) ja speed metal oli jotain aivan uutta horjuttaen tehokkaasti pompöösien tukkahevibändien asemaa!
Stone oli airueen kärjessä näyttäen suunnan. Sen riffit olivat tappavan iskeviä ja se soitti järkyttävän taitavasti. Varsinkin kitaristi Roope Latvala (s. 1970) tuntui kuin toisesta maailmasta tulleelta – hän antoi täyden vastineen amerikkalaisille kitarasankareille.
Pian alettiinkin puhua jo kansainvälisistä kuvioista ja Stonea haluttiin jo Amerikkaan. No, ne kuviot ryssiittiin tehokkaasti epäammattimaisuudella. Elettiin vielä rautaesiripun aikaa ja Suomi oli Neuvostoliiton etupiirissä. Työlupia ei saatu ja matka rapakon toiselle puolelle oli toivottoman pitkä.
Rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei neljän hädin tuskin täysi-ikäisen kundin votkanhajuinen kohkauskaan – kuten kirjassa kerrotaan – välttämättä edesauttanut bisneskuvioiden syntymistä.
Pitkän linjan musiikkijournalisti Ari Väntänen (s. 1974) on ansiokkaasti haastatellut Stonen viittä jäsentä sekä bändin ympärillä vaikuttaneita henkilöitä. Tarinoista muodostuu kuva kaveriporukasta, johon on sattunut onnekkaasti tarpeeksi musiikillista talenttia ja intohimoa. Se kertoo loppumattomista bileistä ja ahkerasta treenaamisesta, veljellisestä ystävyydestä ja kyvyttömyydestä käsitellä valtavan keikkamäärän mukanaan tuomia väistämättömiä ongelmatilanteita.
Aikalaistodistajina kulkevat lukuisat nimet, jotka ovat 2000-luvulla olleet viemässä suomalaista metallimusiikkia maailmalle. Alexi Laiho, Mika ”Kaasu” Karppinen, Tomi Koivusaari, Marco Hietala ja lukuisat muut muusikot kertovat Stonen pioneerityön merkityksestä. Ilman Stonea ei olisi Bodomeita ja Amorphiksia sellaisena kuin ne tunnetaan.
Samalla Väntänen kertoo metallimusiikin lyhyen historian, miten kansainvälisesti merkittävän metalliteollisuuden syntyminen oli mahdollista. Siinä olisi mielestäni ollut karsimisenkin varaa. Valokuvat muiden bändien jäsenistä Sorbus-pullot käsissään eivät tuo mitään lisää Stonen tarinaan.
Myös bändin myöhemmät vaiheet käydään suht tarkasti läpi. Ehkä olisin sen sijaan halunnut lisää valaistusta bändin välirikkoon, joka johti kitaristi Jiri Jalkasen (s. 1970) erottamiseen. Se käsitellään nyt hieman ulkokohtaisesti, jättäen yhä kysymyksiä ilmaan.
Joka tapauksessa kirja on merkittävä opus ja paikkansa ansainnut. Sitä on kiva lukea, eikä vähiten Väntäsen selkeän kielen vuoksi. Kaikenlainen turha puhekielisyys on onneksi stilisoitu pois.
Nuoremmille lukijoille kirja kertoo aikakaudesta, jolloin Suomi-metalli syntyi. Jos on Stone-aikakauden elänyt, heittää kirja katapulttina takaisin 80-luvun loppuun, jolloin liimaletit piiskasivat lavan reunaa Janne Joutsenniemen karjuessa ”bang your head, kill your soul, let your fucking head explode!”
Aijai miten nostalgista.
Ari Väntänen: Stone (Like 2018, sivumäärä: 327, ISBN: 978-952-01-1542-5)
