Rakas päiväkirja. Jouduin nostalgian valtaan!
Kylläpä nykyään on helppoa tuo keikkailu, tuumasin tässä taannoin. On tietokoneet, pleikkarit, kännykät, digitaalinauhurit ja sitä ja tätä. Bussien ja junienkin aikataulut selviävät tavallisella kännykällä ihan tuosta vaan, sen kummemmin edes asiaa miettimättä. Ja jos lähtee omalla autolla metsän siimekseen, on olemassa kaikenlaisia kikottimia, joilla pystyy paikantamaan huoltoasemat, ravintolat, terveys- ja arvauskeskukset – ja itsensä.
Pieni poikani on oppinut käynnistämään kannettavan DVD-soittimen, avaamaan sen kannen, ja laittamaan erään hiirilogostaan tutun suurehkon jenkkifirman animaatiolevyn sisään. Ja seuraavaa askelta odotellaankin aika kauan: isikään ei nimittäin oikein aina tiedä pitäisikö painaa MENU-painiketta vaiko SKIP FWD -namiskuukkelia – vaiko vain heittää masiina seinään ja postittaa levynsirpaleet alkulähteilleen pökäleeseen pisteltynä? Jotakin pitäisi kuitenkin tehdä, sillä soittimessa on joku mainio levy, ja me molemmat nautimme samoista leffoista.
On mielenkiintoista, että viime aikoina on puhuttu paljon kirjailijoiden tavasta tuottaa tekstiä. On mainittu lainauksista ja mukailuista, joissakin tapauksissa – ainakin iltapäivälehdistön sivuilla – on suoranaisesti syytelty varkauksista ja plagioinneista.
Olin semmoinen hontelo ja laihansorttinen pikkupoika, kun tulin avanneeksi radion väärään aikaan, joskus about 1979 tai jotain. Uskon itse vuoden olleen 1979 tai 1980, sillä asuimme vielä vanhempieni kanssa Lahdessa, Liipolassa. Kylän viilein mies, Tapani Ripatti, kertoili suu vaahdossa radiossa eräästä saksalaisesta Kraftwerkista ja heidän studiostaan, muka itse paikan päältä raportoiden: "Valtavat kylmässä valossa kylpevät kaiuttimet ovat rungoltaan harmaata graniittia" jne.
Autoa vaihtaessani tulin väistämättä törmänneeksi mielenkiintoisiin hahmoihin, siis näihin komediasarjasta irtirepäistyihin perisuomalaisiin ilmestyksiin, joiden luuli kadonneen tai kuolleen sukupuuttoon katalysaattorin keksimisen myötä.