Olin semmoinen hontelo ja laihansorttinen pikkupoika, kun tulin avanneeksi radion väärään aikaan, joskus about 1979 tai jotain. Uskon itse vuoden olleen 1979 tai 1980, sillä asuimme vielä vanhempieni kanssa Lahdessa, Liipolassa. Kylän viilein mies, Tapani Ripatti, kertoili suu vaahdossa radiossa eräästä saksalaisesta Kraftwerkista ja heidän studiostaan, muka itse paikan päältä raportoiden: "Valtavat kylmässä valossa kylpevät kaiuttimet ovat rungoltaan harmaata graniittia" jne.
En oikein tajunnut mistä oli kyse, mutta kuuntelin kuitenkin korva vaahdossa toosaa ja yritin keskittyä omiin touhuihini, ns. "tärkeämpiin juttuihin". Ja sitten se iski kuin miljoona volttia, The Robots nimittäin. Uiii-uiii-uiii-uiii-hmmmmmm-prr-murrr-pipipip. Pälli sekosi täysin ja aina kasettipesässä äänitysvalmiudessa oleva kasetti sai uuden raidan. Jokunen viikko myöhemmin retuutin isäni kirjastoon ja pyysin vouhotuksestani huvittunutta partasuuta kaivelemaan hyllyistä kaikkea asiaan liittyvää, poikansa rauhoittamiseksi. Hakusanoina olivat “syntetisaattori" ja "syntesoija” ja löytyihän sitä, mm. Osmo Lindemanin oivallinen Elektroninen Musiikki -opus. Opin sillä reissulla myös pari sittemmin hyödyllistä ulkomaankielistä sanaa: sintetizzatore, synthesizer, synthétiseur. Ja tarttuipa mukaani LP-levy, jonka kannessa maapallon liha repeää pois, paljastaen pääkallon sisältään. Opin levyn kannesta myös, että "Oxygen" tarkoittaa happea.
Isän juuttikankainen kauppakassi oli revetä liitoksistaan kaikkien kirjasto-opusten painosta, ja Suomalaisesta Kirjakaupasta noukittiin mukaan myös Englannin Kielen Sanakirja. Niitä kirjoja kahlasin läpi nuoruuteni, opiskelin ulkoa asioita – tai siis en opiskellut. Pikemminkin imin dataa sisuksiin nopeammin pikkupojan innolla kuin mikään ElisaSoneran DNA-Laajakaista ikinä olisi voinut tarjota. Alle yläasteikäisenä tiesin jo CV/Gate-ohjauksesta, oskillaattorien kalibroinnista ja synkronoinnista, kehä- tai rengasmodulaattoreista sekä erityyppisistä suotimista, verhokäyristä jne., taisinpa pitää maailman paskimman esitelmänkin asiasta, sillä ketäpä moiset asiat olisivat kiinnostaneet? Uskonnon numerokin oli kääntäen verrannollinen innostukseni määrään.
Lopulta – pitkään jatkuneen ruohonleikkaamisen ja tiskaamisen jälkeen – isäni kiikutti kotiin vuonna 1982 puolalaiselta ravintolamuusikolta ostetun pintavaurioituneen Yamaha CS-15:n. Kaveri oli myynyt sen lievässä rahapulassa, hankkiakseen suomalaiselle morsmaikulleen sormuksen. Kauppa hyödytti molempia: puolalainen asuu edelleen saman naisen kanssa Lahdessa, CS-15 on edelleen kotona hyllyssä, isäni entisöimänä ja on kuin uusi. Ei naarmuakaan, enää. Vähän sen jälkeen, siivottuani teollisuusvarastoa kahdentoista ikäisenä, sain hankittua Roland Juno-6:n. Vaihdossa meni tuhannen joutava Yamahan sähköurku, mutta väliraha oli hankittu aivan itse, omilla känsillä.
Ja eikun erääseen lahtelaiseen autotalliin kerran viikossa nimeään vaihtavan bändin kanssa reuhuamaan. Siitä se lähti. Terveisiä vaan Akolle ja Pasille. Kiitos, kaverit, hienoista muistoista. :-D
Oheinen teksti on alku Petri Alangon kirjoittamasta "Alangon päiväkirja" -kolumnista, joka on julkaistu kokonaisuudessaan paperille painetussa Riffi-lehdessä (numero 5/2008).
Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan tilaustoiminnon avulla.
Aiemmin julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan toimitukselta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
