En ole mitenkään älyttömän innostunut politiikasta enkä varsinkaan poliittisesta väittelystä, joka koskee vastaleivottua tekijänoikeuslakia. Jotenkin keskustelu ja sen argumentointi on karannut maatakiertävälle radalle, tyyliin “isäs oli”. Haluan vain lyhyesti sanoa, että kopiosuojaukset ovat ns. Esteristä. Taistelussa piratismia vastaan ne ovat kuin heikon särkylääkkeen antamista vakavasti sairaalle ihmiselle, ts. hoidetaan oiretta syyn sijaan. Noin, se siitä. “äitis oli.”
Käytännön tasolla tämä homma pitäisi hoitaa vähän niin kuin villissä lännessä – tai koulussa. Muistan omalta kohdaltani sen, että koulukiusaaminen ei suinkaan loppunut siihen, että käännetään se toinenkin poski tai poistutaan paikalta vaieten. Ei. Mopotus loppui vasta kun mopotusta johtanut tuleva ovimies tai aikuiskovis, mikälie, tungettiin valtavaan likaiseen ja pimeään roskapönttöön. Ja otettiin itse se kaksi tuntia jälki-istuntoa kouluväkivallasta. Argumentoinnin abc: “Isäs on.”
Silloin kun nopeat nettiyhteydet alkoivat yleistyä ja lehtikirjoittelu sekä luvattomasta nettilatailusta että Teoston harrastamasta ”taksikuskien ahdistelusta” oli kuumimmillaan, olin Helsingin Lauttasaaressa käväisemässä eräässä levy-yhtiössä. Tai no, sanotaanko, että tapahtumien kyseenalaisessa valossa ei oikein voi sanoa, että kuka oli ja missä oli ja milloin oli tai oliko ollenkaan, mutta näin olen antanut luotettavalta taholta kertoa itselleni, että joku olisi jne.
Tarina siis kertoo, että auto oli huollossa ja piti lentää Amsterdamiin, kiire oli hirvittävä ja lähtöpäivälle oli jäänyt tekemistä yllin kyllin. Tietyt asiat olivat kumminkin kunnossa: matkatavarat ja laitteet olivat jo kentällä, ja kannettavana enää vain pieni olkalaukku, jossa lompakon ja cd-romppujen lisäksi oli muutama matkaa liittyvä dokumentti.
Hirveän säätämisen jälkeen istuin bussissa matkalla Lauttasaareen ja toimitin lupaamani masterit paikalle suunnitelman mukaisesti. Jäin kuitenkin tapani mukaan taas kerran suustani kiinni; vaihtamaan reseptejä ja vertailemaan uusimpia lukukokemuksia jne. Niinpä missasin noin kymmenellä sekunnilla juuri Sen Bussin. Apua… Taksi!
Kipittelin lähimmälle varmalle maamerkille, Teoston parkkipaikalle ja tilasin taksin siihen.
No, Lauttasaaren sillalla kävi ilmi, että ratin takana istuva henkilö inhosi kaikkea Teostoon liittyvää kuin ruttoa. Kuski teki selväksi sangen graafisin sanankääntein mitä mieltä “siitä niitten touhusta ja kiristämisestä” oltiin ja kysyi samaan hengenvetoon, että en kai vaan ollut Teostosta. Ei tullut mieleenikään tunnustaa edes asiakkuutta vaan kielsin kolmasti ja jäin odottamaan kukon ääntä.
Kun heppu rauhoittui hieman ja sai pyyhittyä suupieltensä vaahtoa vähän vähemmälle, ajattelin herätellä vähän ystävällismielistä keskustelua: “No mitäs ne nyt on sulle sitte tehny?” “Yrittävät mun radion soittamisesta ja muusta maksattaa.” “Paljon ne haluu?” “Aivan sama mitä ne haluu, mut ei kuulu niille kelle mä tota soitan ja miten paljo.”
Lyhyen painostavan hiljaisuuden jälkeen taksikuski suli kertomaan (“tuli muuten tost Teostost mieleen, että…”), kuinka oli hommannut kotiinsa nopean nettiyhteyden ja miten yhden “kaverin asentaman” pc-ohjelman avulla löytyi heti kaikki eppunormaalit ja jiikarjalaiset ja muut. Tietenkin ilmaiseksi. ”Siitä vaa klikataan listasta ja sit venataan.” Onpa se todellakin kätevää, kerta kaikkiaan. “Se on niin älyttömän helppoo, et ku enne piti tilata tiäksä levyy ja sit piti venaa viikkoja ja hakee se sit mestoilt ja tollee ni nyt se tulee ku pulla pastorille eikä maksa mitää.” Yritin sivulauseessa syyllistää vinosti hymyillen, että eikös siinä nyt viedä toiselta pala leivästä, tyyliin euro per levy näillä rojalteilla… “Se on nii vähä kato niille, nehä myy kymmenii tuhansii ja käy keikoil ja kaikkee eikä se o keltää pois jos mä ny muutaman vetäsen...”
Näsäviisas asenne, helle ja peristadilainen suun etuosassa vokalisoitu puhetapa alkoivat syödä takapenkkiläisen positiivista asennetta. Yritin ohjata keskustelua kohti toiveikkaampia sävyjä, mutta turhaan. Kaveri tiputteli imuttamiensa levyjen nimiä etupenkiltä ja laskeskelin mielessäni maisemia katsellen taksikuskin kotimaiselle levymyynnille aiheuttamia tuhoja. Jo Tuusulantiellä, siinä Oulunkylän kohdalla olin about kuudensadan euron kohdalla – siis jälleenmyyntihinnoista puhuttaessa – ja kaverin “ostoslistalla” oli ollut aika monta tuttua nimeä. Kysymykseen “miks sä teet noin, mikset sä osta niitä levyjä?” sain vastauksen “en kai mä ny osta ja maksa itteeni kipeeks, jos ne saa sieltä ilmaseks.” Äänessä oli semmoinen “ootsä iha vajaa”-sävy.
Taksimatka helvetistä alkoi olla lopuillaan, olin ollut viimeiset kilometrit hiiren hiljaa ja mietiskellyt suharin selvityksiä. Suuri osa miekkosen lätinöistä oli mennyt ohi korvieni – tiedättehän Forrest Gump -leffasta sen kohtauksen, jossa Bubba selvittää mistä katkaravuista pitää ja selitys kestää ja kestää ja kestää? Olin satunnaisesti murahdellut silloin tällöin, muka ottaen osaa tai ollen samaa mieltä. En ole erityisen katkera luonne, mutta sillä kertaa ohimoissani jytisivät muistot kouluajan kuin seinään päättyneestä mopotuksesta ja menetelmästä, jolla tilanne silloin rauhoittui. Aivan kuin taksin taustapeilistä olisi kuskin paikalta minua mittaillut muinaisen koulumopottajan tyhjä katse ja silloin tilttasi: “Ootsä muuten ihan oikeasti miettiny koskaan mitä tapahtuu, jos riittävästi ihmisiä suhtautuu tähän hommaan niinku sä”, kysyin. “E”, tuli vastaus kuin taksin etupenkiltä. “Tai ootsä miettinyt mitä vois tapahtuu, jos artistit tai muusikot sais tietää mitä just SÄ teet?” Taksi liukui lähtöterminaalin ovelle, juuri ovien kohdalle. “E.”
“No niin mä arvelinkin. Arvaa mitä? Mä oon muusikko, levyttänyt artisti, yksityisyrittäjä ja nyt mä sanon sulle, että kiitos ilmaisesta kyydistä ja vähän helvetin hyvää päivänjatkoa.”
Nousin autosta, paiskasin oven kiinni niin että jymähti ja kävelin pyhää raivoa tihkuen kylmän viileästi, taakseni katsomatta lähtötiskille ja siitä lipuntarkastuksen kautta tullialueelle yhtäg soittoa. Kukaan ei seurannut. Kädet ja jalat tärisivät vielä raivosta, mutta suuni väänsi hymyyn sisälläni kasvanut riemu. Argumentoinnin abc: “Itte oot.”
Niin. Ehkäpä siirtyminen takaisin vaihdantatalouteen kannattaisi? Ehkäpä muusikot ja artistit ottavat euron rinnalle maksuvälineeksi “biisin”? Jos saan kupillisen hyvää lattea ja makoisan chapatan, voit ilomielin pölliä biisin tai pari. Jos pöllit koko tuotannon, saat tulla saunatalkoisiin ja paneloida löylyhuoneenI. Tai ajaa ilmaiseksi taksin kentälle – palvelus palveluksesta. Eihän se mitään tai ketään heilauta jos minä ilmaiseksi ja kolme pistettä.
•••
Alangon päiväkirja on Riffissä julkaistava kolumnisarja, jonka tuoreimman episodin löydät aina uusimmaasta painetusta lehdestä. Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin numerossa 7/2005.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
