Olen tainnut mainita jo pariinkin kertaan, että vakuutusyhtiön korvauspuolella ihan sinuttelivat minua 1990-luvulla. Sittemmin, kun ryhdyin itse roudaamaan kamojani mennen tullen ja palatessa, tuo keikoilla tarvittava tavaramäärä väheni, ja samalla myös katastrofien osumafrekvenssi hivenen helpotti.
Nyttemmin, kun kestopistokeikkailua en ole enää harrastanut aikoihin, olen huomannut ilokseni, että yhteydenotot vakuutuspuljusta ovat taas kohteliaita te-muodossa kirjoitettuja automaattikirjeitä, eivät enää ”No moi, tää on ok homma, terv. Susa” -tyyppisiä tuttavallisia post-it-lappusia kera suttuisen valokopion.
•••
Mutta. Toisinaan tämä yksityisyrittäjän touhu on semmoista puolitoista eteen-yksi taakse -tyyppistä elämä opettaa -rodeota. Ja joskus se härkä pukkaa…
Puolituttu päätti järjestää privaatit ulkojuhlat myötätuulessa olevan IT-yrityksensä työntekijöille. Pippalot olivat kesämökillä, ja olipa paikalle tilattu oikein maksullisia esiintyjiäkin, jopa ihan tunnettujakin ug-ryhmiä. Minutkin kelpuutettiin, kera läppärin ja modulaarisyntikkani äpäräjälkeläisen, suhinoimaan ja kuvittamaan tenuttamista ambientilla. Olin irroittanut eniten tarvitsemiani modulaaripalasia erilliseen lootaan ja kasannut niistä erityisen livemöyhentimen. Mmm, muhevaa.
•••
Esiintyjät menivät esiintymispaikkaan etukäteen veneellä ja PA sekä valot yms. soittimet tulivat perästä hitaalla, ei niin sutjakkaliikkeisellä lautalla. Tulin tsekanneeksi jo esiintymispaikankin ja odottelin laiturilla lautan saapumista, mutta sepä viipyi. Ja viipyi; näytti suorastaan pyörivän ympyrää ulapalla. Lopulta jättiruuhi tuli huutoetäisyydelle ja killisilmä kiljui kannella ”Sun piuhakeissi o ny uponnu sitte.”
”Ei mulla ole piuhakeissiä!?”
”Joku semmone vaneriaski sinne plumpsahti ku ei ekaks tajuttu ku väistettiin venettä ja sitte ei saatu pysähtymää ja sitte ei kääntyny.”
•••
Vesistö oli siis niellyt muutaman harvinaisemman moduulini. Matka-askin kylkeen poraamani piuhareikä oli ilmeisesti ollut kohtalokas, sillä vaikka kannen sauma olisikin viivyttänyt pahinta tulvaa, pääsi vesi syöksymään matkacasen sisään ja upotti moduulini nopeammin kuin vatipääpössyttelijät olivat ehtineet sanoa “kilo…wat…titutnimt…mit…tunti…mari…mit…MITTARI”.
Olin kovin lähellä taistelusukellusfreediving-opetuksen aloittamista, mutta maltoin mieleni, kun kuvittelin mielessäni jälkikasvuni vierailuja vankilassa. (”Isi, miksi sun otsassa lukee ’Arskan narttu’?”, ”Lähteekö noi kuvat sun käsistä pois?”, ”Isi, meillä on uusi isi nyt…”)
Päätin puistatusten vallassa, että tyyneys saisi selättää kontaktipantomiimin tarpeen ja keskityin miettimään, miten korvata puuttuvat instrumentit.
•••
Eihän se kaaos tietenkään siihen loppunut. Tekniikkapershatuilta olivat nimittäin unohtuneet kaikenlaiset sähköä tuottavat välineet (saaressa kun oltiin), joten mikä tahansa sähköistetty aktiviteetti viivästyi ylimääräisen mantereelle suoritetun pikavenereissun verran. Tuttuni pahoitteli tilannetta puoliksi kitattu konjakkipullo kourassaan.
Eikä esiintyjän satunnainen pikku vastoinkäyminen paljoa tuntunut tahtia hidastavan, kaveri löi muitta mutkitta sovitun esiintymiskorvauksen käteen, seteleinä… ”Sorppa sori joo, ei tartte esiintyy, paa kuitti perään”.
Oli ottanut työntekijöiltään kympin per nuppi kuljetusmaksua juhliin. Reilu mies.
•••
Lopulta koko porukka pääsi lauteille käytännöllisesti katsoen yhtä aikaa. Tahtomattaan, sillä yllättäen alkanut rankkasade pakotti väen telttakatoksen alle. Aggregaattikin käynnistyi, ja jo tunnin kuluttua olivat valotkin päällä, piristäen synkkenevää kevätkesän iltaa.
Ääntäkin saatiin – muttei kylläkään PA:sta, vaan sidefilleiksi tarkoitetuista elähtäneistä monitoripöntöistä. Volyymi ei vain aivan riittänyt peittoamaan pesukoneen kokoisen käryävän aggre-hirviön ärinää, jonka teho taas ei tahtonut riittää hoitamaan edes backlinen yhteenlaskettua kuormaa.
Kun muukin esiintyjäkaarti tajusi tosi-asiat, alkoi soitinkeissien alakuloinen evakkokulkue kohti rantaa. Koskaan ei ole Finnhits-mp3-soittolista kuulostanut niin apealta kuin tuona kyseisenä iltana, sateen hyväillessä raudoitetuin saappain Ludwig-antiikkirumpusatsia, levypakkia ja DJ-levarisettiä. Siis muun muassa niitä.
•••
Vaan eipä mennyt hukkaan sekään keikka. Taas olivat välit vakuutusyhtiöön kovasti tuttavalliset. Mutta pukkasi se rodeohärkä vielä kivasti duuniakin: vieraiden joukossa ollut mainosfirman AD oli pitänyt eräästä tekeleestäni ja oli kovasti yllättynyt sekä iloinen kohdatessaan minut keskellä kesäistä Suomea.
•••
Mitä opimme tästä? Älä ylenkatso yhtäkään keikkaa. Älä unohda käyntikortteja. Älä keskeytä vakuutuksia. Äläkä tapa vaikka mieli tekisi.
•••
Alangon päiväkirja on Riffissä julkaistava kolumnisarja, jonka tuoreimman episodin löydät aina uusimmaasta painetusta lehdestä… Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin numerossa 5/2011.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
