Tulipa mieleen…
Suomessa, kuten muuallakin, 50- ja 60-lukujen vaihde oli kummallisella tavalla sekä seisahtunutta että odottavaa aikaa. Poliittisesti ikävä itänaapuri oli jäykistänyt kansakunnan luimistelevaksi monoliitiksi, joka karvahattunsa alla jupisi, mutta ei tehnyt nöyryytyksestään numeroa. Poliittisesti itseilmaisu saattoi olla ahtaalla, mutta kulttuurin puolella oli vähän tilaa. Yhtenäiskulttuuri oli vielä voimissaan, mutta aineelliset ja asenteelliset muutoksen merkit tekivät tuloaan. Alkoi olla edes vähän varallisuutta, vapaa-aikaa, koulutusta, uusia arvoja, tietoja maailmalta. Television mustavalkoinen hohde alkoi loistaa yhä useamman torpan ikkunasta.
Parikymmentä rauhan vuotta erotti uuden polven sitä vanhemmista raataja- ja sotasukupolvesta. Perinteen siirtyminen ei aina ollut kivutonta. Vanhempi polvi oli uurastanut rauhan ja turvallisuuden eteen ja odotti että nuoremmat antaisivat sille arvoa ja jatkaisivat työtä. Osa kiittämättömästä nuorisosta vastasi lättähattuilulla ja sillä huolestuneisuutta herättäneellä räävittömällä menolla, jota edustivat Elviksen lantio ja Bill Haley.
Suurvaltojen puristuksissa
50-luvun loppuun mennessä Elvis oli jo saatu armeijaan, Bill Haley paljastui – aha – 50-vuotiaaksi, Buddy Holly oli kuollut, Little Richard oli kokenut uskonnollisen herätyksen, Chuck Berry ja Jerry Lee Lewis olivat kärsineet ikävästä julkisuudesta syytettyinä epäsiveelliseestä käytöksestä. Radioaalloille ja hittilistoille oli palautettu kuri ja järjestys Frankie Avalonin, Paul Ankan, Pat Boonen ja Connie Francisin muodossa.
Erillinen nuorisokulttuuri oli kuitenkin alkanut hahmottua. Tiedonvälityksen lisääntyminen alkoi nostaa tajuntaan kahden supervallan jännitteitä. Ydinaseiden uhka alkoi vetää väkeä kohti pasifismia ja sodankäyneet miehet joutuivat katsomaan poikiensa sivarihankkeita. Neuvostoliiton hännystely söi suomalaisia isiä rotan lailla, mutta joka puolelta vyöryvä edistyksellisten rauhanvoimien rauhanmeri, rauhankonsertti, rauhanasema, rauhantaidenäyttely, rauhanmerkki ja kaikenmoinen rauhantahtoisuus putosivat kuin pommi moneen ihan rauhalliseen perheeseen: ”Jos siellä yliopistossa ei muuta opita kuin nenälle hyppimään, niin saat tulla pois sieltä.”
Osasyynsä oli Yhdysvaltojen kommunisminvastaisessa taistelussa Vietnamissa ja Laosissa. Kommunismin suotavuudesta paskat, mutta amerikkalaisten rymistely oli sietämätöntä. Sodan arvostelu ei ollut pelkkää edistyksellisten kaaderien masinoimaa antiamerikkalaisuutta, vaikka sitäkin oli. Mutta kun Neuvostoliitto miehitti Tsekkoslovakian 1968, yhtälailla oltiin mielenosoitusjoukoissa Neuvostoliiton konsulaatin edessä Linnankadulla.
70-luvun alkuvuosiin mennessä suomalainen yhteiskunta näytti läpipolitisoituneelta. Maailma oli täynnä virheitä, mutta ne oli mahdollista korjata yhteiskunnallisella toiminnalla ja uusilla ajatuksilla. Sukupolvien jakolinjat eivät joka kodissa olleet dramaattisia. Eikä aina ollut kysymys aatteista. Estetiikkakin erotti isiä ja poikia, ja se oli voimakkaassa murroksessa. 60-luvusta muodostui sukupolvikokemukselle otollinen vuosikymmen ja musiikista sukupolven keskeinen ilmaisukanava.
60-luvulla tuo kulttuuri kasvoi omakseen ja puhkesi ryöppyävään kukoistukseen. Enää eivät julkaisuyhtiöiden sedät vedelleet lankoja, vaan kulttuurin kuluttajat ja tekijät olivat samaa joukkoa.
Taidetta vai julistusta?
Osalle musiikissa korostui aatteellisuus – se oli käyttövoimaa poliittisen ja antiautoritaarisen zeitgeistin palveluksessa. Suunta oli ongelmia kohti. Suomessa sitä ilmensi poliittinen laululiike ja osittain folk-musiikki. Rockissa ”Systeemiin” kohdistuvaa epäluuloa edustivat mm. Mothers of Invention, Dylan, The Fugs, CSN&Y ja MC5. Toisille, ehkä sen jälkeen kun vaikuttamiseen oli väsytty tai kun ”edistykselliseen” kollektiiviin kohdistuneet sulautumisvaatimukset alkoivat lopulta tuntua ahdistavilta, musiikki oli pikemminkin pakoa politiikasta. Kun ei enää jaksanut toimia systeemisen muutoksen puolesta maailman vääryyksien oikaisemiseksi, saattoi vastata Thanatoksen kutsuun. Kääntymällä sisäänpäin, ongelmista pois, saattoi ahdistusta sublimoida ja voida edes itse vähän paremmin. ”Turn on, tune in, drop out”, psykedeliaa peliin. Levylautaselle Hendrix, Pink Floyd, Doors, Cream tai 13th Floor Elevators.
Esteettisessä mielessä ratkaisevaa oli The Beatles -yhtyeen osuus. Joulukuussa 1962 liverpoolilaisnelikko murtautui Englannin hittilistoille folkahtavalla ”Love Me Do” -kappaleella. Vuoden kuluttua yhtyeellä oli Top 20 -listalla kuusi singleä – mukaanlukien listan kolme ensimmäistä sijaa. Pitkätukkaiset hunsvotit toivat lopulta saarivaltakunnalle enemmän puntia kuin hiili- ja teräs-teollisuus yhdessä.
Amerikassa John F. Kennedyn salamurhasta lamaantunut kansakunta sai tarpeellisen tönäisyn yhtyeen vierailusta helmikuussa 1964, jolloin se esiteltiin Ed Sullivanin 73 miljoonaa katsojaa keränneessä tv-ohjelmassa.
Samoihin aikoihin New Yorkissa: toinen Elviksellä, Jerry Lee Lewisillä ja Buddy Hollyllä marinoitu mies alkoi turhautua folk-kappaleidensa rajallisiin mahdollisuuksiin. Bob Dylanille Beatles, Animals ja Rolling Stones olivat yllykkeinä ajatukselle että monimerkityksellistä ja purevaa sanomaa voi tulkita myös sähköisesti. Loppukesästä 1965 julkaistu ”Like A Rolling Stone” oli sodanjälkeisen populaarimusiikin komeimpiin näyttöihin kuuluva veto uuden sukupolven omaehtoisesta ilmaisusta.
Aikakauden jälkeenpäinkatsoen kaiken suhteellisuuden ylittävä luovuuspurkaus tarjosi ennenkuulumattomat mahdollisuudet tyylien kehittämiseen. Populaarimusiikki kasvoi simplistisestä C-(Am)-F-G (Suomessa Am-Dm-E7) formulasta eklektiseen ja joka suuntaan rönsyilevään kudelmaan, jossa lukemattomat genret elivät rinnakkaisina: rock’n’roll, pop, folk, blues, soul, funk, tyttöbändit, bubblegum, psykedelia, proge, protestilaulut, singer-song-writerit, surf, hard rock, autotallirock, kantri-rock, reggae, rhythm and blues, undergound ja avant garde.
Yksilölliseen ja sosiaaliseen kuohuntaan reagoivat artistit suodattivat tuntemuksensa musiikkiin ja uudet vaikutteet levisivät nopeasti tekijältä toiselle. Bändit tuntuivat jatkuvasti haastavan toisiaan. Nopeasti kehittyvän studiotekniikan ansiosta jokaiselta levyltä saatettiin odottaa uusia, päräyttäviä juttuja. Julkaisutahti oli käsittämätön: usein LP vuodessa, tai kuten CCR: vuoden sisään kolme studioalbumia, kahdessa ja puolessa vuodessa kuusi.
Minä istuin sohvalla kammarin
oli kaverini saanut grammarin
olin vallassa taian mahtavan
pyörivän, mustan magian
Istui tyttöni portailla yksinään
en lähtenyt kanssaan kävelemään
ei siitä nyt mitään tullut olisi
kun minulle kolisi Biitles ja Rolling Stouns.
Kari Purssila: ”Biitles ja Rolling Stouns”
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2021. Vastaavan tyyppisiä musiikkiin ja sen tekemiseen eri kanteilta uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
