Egotripistä, Kaihon Karavaanista ja lukuisista levytuotannoistaan tunnettu Sampo Haapaniemi on löytänyt kaikki rumpaliesikuvansa musiikin kautta.
– En kuuntele rumpalia jos en pidä siitä musasta, jota bändi soittaa. Lajien suhteen olen tykännyt kaikenlaisesta, mutta samalla hyvin valikoidusti. Olen saattanut kuunnella Chick Coreaa ja Metallicaa samaan aikaan. Kaikissa musalajeissa on suuria suosikkeja – ja myös tosi paljon semmoisia, jotka eivät puhuttele ollenkaan.
Haapaniemen ensimmäinen iso vaikuttaja oli John Bonham, joka tulee tietysti Led Zeppelinin kautta. Ei huonompi vaihtoehto ensimmäiseksi idoliksi.
– Bonhamissa kiteytyvät yltiöpäisyys, vahva oma tyyli, ja kuitenkin soitetaan biisejä vaikkakin välillä roisisti yli. Rummut on tallennettu useimmiten kahdella mikillä ja kuulostaa mielettömän hyvältä.
Seuraavaksi Haapaniemi hurahti Policeen.
– Ei kukaan muu voi kuulostaa siltä kuin Stewart Copeland! Helpompi olisi opetella matkimaan vaikka Dave Weckliä, vaikka Weckl soittaakin äärettömän vaikeita kuvioita. Sen voi silti nuotintaa, koska hän soittaa ”oikein”. Mutta miten nuotinnat Copelandin tyylin ja energian niin, että se kertoisi kenellekään mitään siitä, mitä siellä rumpujen takana tapahtuu?
Haapaniemen suurin rumpalisuosikki on ehkä kuitenkin Vinnie Colaiuta. Ei siksi, hän on tekninen virtuoosi, joka osaa kaiken.
– Itse en ole sen tyyppinen soittaja kuin hän, mutta Colaiutassa tykkään siitä, että hän jos kuka pystyy tekemään ihan kaikkea – Megadethin sessiosta Paul Ankan sessioon ja sieltä Stingin kiertueelle. Siinä ei enää riitä että hyppää lajista toiseen teknisesti, vaan pitää ymmärtää syvemmin mistä kussakin musiikinlajissa on kyse, finessejä myöten.
Suomirokin tahtiin
Ei ole sattumaa, että Haapaniemi on päätynyt soittamaan suomenkielistä musiikkia läpi koko uransa. Hän on nimittäin opetellut rummuttamisen taidon Eppu Normaalin ja J. Karjalaisen kaltaisten suomirock-levyjen tahdissa. Siksi on reilua mainita ulkomaisten perään ainakin kolme kotimaista.
– Aku Syrjää en pysty esikuvana sivuuttamaan missään tilanteessa. Vaikka ei olisi edes diggaillut Eppu Normaalia, minun sukupolveni on kasvanut voimakkaasti Aku Syrjän rummunsoiton vaikutuksen alaisena.
– Vaikka Syrjä on komppisoittaja, siihen liittyy omalaatuinen tapa fillata ja peltejä tulee tosi paljon joka paikkaan. Hän ei tosiaankaan ole keskivertorumpali, vaan läpi puskee voimakkaasti oma tyyli – jota Pantse on varmasti lietsonut edelleen. Monet Eppujen levythän on tehty niin, että rumpuraidat on äänitetty Pantsen ja Akun kesken kahdestaan, ja kaikki muu on tehty sen päälle. Siitä on syntynyt omalaatuista ja jännää jälkeä.
– Osaan Eppujen ”Valkoisen Kuplan” ja ”Rupisia Riimejä” ulkoa alusta loppuun sekä musan että rumpujen osalta. Valkoinen Kupla on voimakkaasti oman kuuloinen ja outokin levy, jonka soundi on puhuttelevan omintakeinen. Kappalemateriaali on loistavaa – ja lisäksi levy vielä menestyi äärettömän hyvin.
Noin kolme kotimaista
– J. Karjalaisen kuuntelemiseen liittyy tietenkin Janne Haavisto. Sen miehen tahtiin olen opetellut rumpujen soittoa, ”Lumipallo” on levyistä tärkeimpiä. Nyt myöhemmin Haavisto on joskus ollut lyömäsoittajana kun olen itse ollut setin takana, ja se on kyllä ollut sellainen itsensä nipistelyn paikka.
– Kun aloitin Kruununhaan yläasteella, samassa koulussa oli ysiluokalla poika nimeltä Sami Kuoppamäki, aikamoinen rumpali jo tuolloin. Sillä on täytynyt ollut valtava vaikutus itseeni. Samin soittamana mikään ei kuulosta vaikealta, ja siitä onkin kysymys, että pitää saada musa kuulostamaan helpolta kuulijalle. Jos se kuulostaa siltä, on onnistuttu. Parhaiden muusikoiden soitto kuulostaa nautinnollisen helpolta ja samalla kertoo siitä, mitä ne soittajat ihmisinä ovat ja edustavat.
– Tässä tuli jo kolme kotimaista, mutta sitten on vielä Anssi Nykänen. Ei koko maailmassakaan ole monta vastaavaa komppisoittajaa, jolla olisi niin omintakeinen tyyli soittaa kasibiittiä uudestaan ja uudestaan. Kun Anssi istuu rumpujen taakse ja alkaa piiskata niin kaikilla nousee heti hymy korviin. Kuinka kenelläkään voi olla niin voimakas läsnäolo siinä asiassa?
– Pakko lisätä vielä yksi: Harri Ala-Kojola, joka edustaa tässä listassa soittajana eniten sitä mihin olen itsekin pyrkinyt. Harri on näistä myöhäisin esikuva. Hänen soitossaan on paljon piirteitä joista pidän – on oma sävy, ja levyltä pystyy kuulemaan kuka siellä soittaa. Vastaava soittajahahmo maailmalta voisi olla vaikka Steve Gadd.
Nettispesiaali liittyy Tommi Saarelan toimittamaan laajaan Sampo Haapaniemen haastatteluun, joka julkaistiin Riffin printtinumerossa 5/2015. Voit luke tuon haastattelun nyt myös Riffin verkkosivuilta ja se aukeaa tämän linkin kautta.
