Waltari - 25 vuotta aallonharjan vieressä

Helsinkiläinen Waltari on saavuttanut kunnioitettavan kahdenkymmenen viiden vuoden iän. Käsittämättömällä tavalla eri musiikkityylejä yhdistelevä kvintetti on mitä parhain esimerkki suomalaisesta hulluudesta ja ennakkoluulottomuudesta.

Jo melkein alusta lähtien bändi yhdisti musiikillisessa sulatossaan niin räpin, hippimusan kuin progen, teknon, etnon ja metallin. Tuolloin varmasti ei monikaan ei povannut yhtyeelle kovin pitkää ikää. Huonosti karsinoitava Waltari kun oli levy-yhtiöiden pr-osastojen painajainen monimuotoisuudestaan johtuen. Bändin 25-vuotista taivalta juhlistettiin viime vuoden lopulla uudella cover-kappaleita sisältävällä levyllä, kirjalla ja juhlakonsertilla, jossa lavalle marssitettiin liuta eri hahmoja bändin uran varrelta. Waltarin riveissä alusta asti vaikuttanut kitaristi Jariot (Jari Lehtinen) listaa omia huippuhetkiään bändin kanssa:
– Mietin tavallaan niitä ekaa neljää vuotta. Silloin tehtiin ihan helvetisti keikkaa. Soitettiin joka kissanristiäisissä. Meillä oli treenikämppä Korkeavuorenkadulla pommarissa, jossa oli ainakin sata rappusta. Juma me juostiin niitä rappusia. Silloin oppi ainakin roudaamaan. Meillä oli hirveet bassokamat, jossa oli niitä hillittömiä pillikaiuttimia. Kerran mentiin The Firstiä lämmittelemään. Sillä basistilla – Lefa muistaakseni – oli semmonen pikkucombo, ja sit tuotiin sinne se meidän hillitön bassosetti, Jariot nauraa.

Toinen huippuhetkistä osuu vuodelle 1993, jolloin Waltari teki ensimmäisen kahden kuukauden rundin. Torcha! -kiertue käsitti yli 40 keikkaa. Kolmas kohokohta ajoittuu samoihin aikoihin, jolloin yhtye asui Berliinissä kolme kuukautta.
– Silloin treenattiin joka päivä kuusi tuntia. Se oli tavallaan kanssa aika hienoa. Kehityttiin todella kovasti. Kimpassa kun asuttiin, niin ei ollut mitään velvoitteita.

Huonoimmat muistot ovat kiertävän bändin perusarkea:
– Jotain sellaista, että ollaan oltu jollain saakelin vetoisella huonolla pakulla tekemässä jotain kolmen keikan viikonlopun rundia jonnekin jumalan selän taakse, ja kaikki tulee kipeiks ja krapula ja kaikki. Se on kyllä perseestä. Sitä voi jotkut kahdeksantoistavuotiaat jannut tehdä ehkä pari kertaa elämässä, mutta sen jälkeen pitäis ottaa yhteyttä johonkin Amnestyyn tai vastaavaan. Onneksi tänä päivänä bändeistä pidetään huolta ja annetaa safkaa. Olen kuullut että asiat on joskus olleet huonomminkin.

Jariot mainitsee vielä erään reissun Pohjanmaalle jollekin alueen lukuisista tanssilavoista:
– Se oli aikaa, jolloin oltiin oltu jo Euroopassa, ja osattiin jo vaatia jotain cateringia. Kun järjestäjä toi meille kaljakorin, tokaisi että "Tää on kyllä eka kerta, kun hän tuo muusikoille kaljaa". Oli kyllä ihmeiden aika, kun joutui kantamaan meille kaljaa.
– Me pystyttiin silloin jo vähän valikoida niitä paikkoja. Yleensä soitettiin isoimmissa paikoissa, ne oli ihan jees, mutta sitten on näitä saluunatyyppisiä ratkaisuja, missä on pieni soittoalue ja kaide siinä edessä. Ne on huonoimpia hetkiä, kun joutuu soittamaan semmosessa ja on se kaide edessä, Jariot nauraa.

Katse tulevaisuudessa?

Kitaristi ei osaa vastata kun tiedustelen miltä tuntuu kun kaikki ovat kiinnostuneita vain bändin menneisyydestä, eikä nykyhetkestä. Jos joku ehti jollain tavalla innostua yhtyeen uudesta tulemisesta, niin hän tekee mielipiteillään selväksi että ei kannata innostua.

Perustan kysymykseni sille, että olen ollut havaitsevinani Waltarin toiminnassa uusia nousun merkkejä. Jariot torppaa tuon ajatuksen. Tulevaisuudesta ei ole mitään hajua.
– Meillähän on ollut hyvin rauhallista. Tuli oikeastaan yllätyksenä että tässä on ollut tällaista pientä säpinää ilmassa ton kirjan myötä. Se että mä annan ylipäätään tässä haastattelua, on yllättävää. En tiedä onko tässä jokin uusi vaihde meneillään.

Varauksella bänditouhuihin suhtautuva kitaristi ei silminnähtävästi ole taipuvainen saamaan sen suurempia kiksejä mistään muusta bänditouhuun liittyvästä kuin livenä soittamisesta. Se lienee syynä siihen ettei hänen antamiaan haastatteluja ole liiemmin nähty. Tullaanko vielä näkemään Waltarin viisikymmenvuotis-synttärit?
– En tiedä. Mä olen ittekin ollut vähän kiikunkaakun ton olemisen kanssa. Näin on oikestaan ollut Waltarin kanssa viimeiset kymmenen vuotta, että viittiiks enää jatkaa. Siinä on niin helkkarin monta asiaa. Keikat on hauskinta tässä touhussa. Varsinkin rundeilla kun ne keikat alkaa toimimaan. Ne on erittäin mukavia, mahtavia hetkiä. Muuten koko rock-business, se helkkarinmoinen matkustaminen ja muu… Ne runditkin on aika ristiriitaisia, kun niissä on niitä hyviä keikkoja, mutta se kaikki muu, Jariot toistaa.

Siitä kaikesta Jariotin mainitsemasta "muusta" ei tarvinnut 1990-luvulla välittää. Tuo ajanjakso oli Waltarille hyvää aikaa, jolloin olosuhteet keikkailuun olivat paremmat kuin tänään. 2000-luvun yhtye on kiertänyt maailmaa pakettiautolla ja pienemmillä systeemeillä itse roudaten.
– Kärtsy on puhunut että pitäisi aloittaa alusta, mutta mä en ole niin innostunut asiasta. Se tavallaan tarkoittaa, että alkaisi soittamaan joka paikassa ilman palkkaa ja matkustettaisiin pakun takakontissa. Siihen on nelikymppisenä enää vaikea taipua.

Mikä on sitten pitänyt yhtyeen kasassa 25 vuotta?
– Kärtsyn kanssa pitkä kaveruus ja musiikillinen historia. Ja se että me ollaan erittäin hyvä livebändi. Meillä on todella hyvä voima siinä, kun kiertueella saadaan homma oikein toimimaan. Ei meidän bändi oikeastaan mitenkään erikoinen ole, monilla bändeillä on samanlaista, mutta onhan se hienoa kun rokki oikein lähtee rullaamaan. Mä olen selvästi yhden bändin tyyppi. En varmaankaan tule ikinä perustamaan mitään muuta bändiä, ainakaan mitään vakavampaa.

Silti konkarin veri vetää vielä silloin tällöin tien päälle.
– Välillä on kiva lähteä kavereiden kanssa reissuun. Vaikka se on raskasta, niin se on samalla hauskaa. Ne mahtavat livekokemukset, mutta on se hyvä ettei niitä ole enempää, Jariot repeää.
– Tavallaan mua pelottaa nuo tulevat kokemukset, tai ei ehkä, kun mä luulen ettei tästä mitään tuu. Mua pelottais se ajatus että alkais helvetisti tapahtuu, että pitäisi olla puoli vuotta rundeilla. Ei huhhuh… Ainoa asia on, jos sais kohtuullisen korvauksen. Se olisi yks motivaatio lisää.

Musiikillinen ydin

Voi kai sanoa, että oikeastaan ainoa Waltarin musiikkia nimittävä tekijä on metalli. Vaikka yhtye teki alkutaipaleellaan popimpaa tavaraa, on yhtyeen musiikki aikaisesta vaiheesta lähtien verhoutunut särökitaran ja tuplabasarien muodostamaan äänivalliin. Alussa eri genrejä ei mietitty ollenkaan, tehtiin vain mitä huvitti.
– Ihan alkuun treenattiin koko ajan. Kaikki kappaleet synty ja muotoutui yhdessä jonkinlaiseksi. Kärtsykään (yhtyeen laulaja-basisti ja pääasiallinen säveltäjä) ei silloin säveltänyt vielä himassa. Sit se vähän muuttu kun tuli Sami (Yli-Sirniö, bändin toinen kitaristi). Kärtsy alkoi tietoisesti yhdistelemään niitä juttuja. Samaan biisiin kansanlaulua, heviä ja teknoa.
– Sillä on tavallaan haave keksiä jotain uutta. Tehdä jotain mitä kukaan ei ole ehtinyt. Mä en ole varma, ollaanko me keksitty jotain uutta. Ainakin persoonallista musaa ollaan tehty, Jariot toteaa pohdiskellen.

Mistä asioista Waltarin musiikki sitten koostuu? Mikä on Waltarin musiikillinen ydin?
– Mulla tulee vaan mieleen ne jutut, mitä olen lehdistä lukenut…, Jariot ähkii ainakin puoli minuuttia.
– "Genrejä rikkovaa", "crossover-metallia", puuh… En tiedä, nää on näitä lehtien otsikoita.
– No, Waltari on yks maailman parhaista livebändeistä! Siinä se on.

Teksti: Misha Koivunen, Kuva: Tomi Palsa

Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan toimitukselta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta