Estrel-hotelli Berliinissä on vakiintunut Euroopan kitaranrakentajien yhdistyksen järjestämän Holy Grail Guitar Shown tapahtumapaikaksi, mutta ajankohta vaihdettiin nyt syyspuolelta vuotta keväälle.
Siirtymäsaumaan syntyi puolentoista vuoden tauko, mutta se ei näytä vaikuttaneen sen paremmin näytteilleasettajien kuin vieraidenkaan suosioon. Yleisöä riitti tungokseen asti ja kitaroiden valmistajat joutuvat edelleen vuorottelemaan saadakseen näyttelypaikan itselleen – kaikki eivät mahdu kerralla paikalle, joten osa passailee lepovuorossa seuraavaa vuotta odotellen.
Hankalaa on. Pieni soitinrakentaja ei voi kilpailla määrällä eikä hinnalla. Soittimen laatu soittimena puolestaan kerää kyllä usein arvostusta asian päälle ymmärtävien keskuudessa, muttei sittenkään saa asiakasta raottamaan rahapussin suuta niin herkästi.
Jotain on keksittävä ja tähän on sitten tultu: toinen toistaan hulppeammin koristeltuja kitaroita niin akustisina kuin sähköisinäkin, mikä koristeleikkauksin somistettuna, mikä erilaisin upotuksin tai dekoratiivisin pinnoin silattuna. Jotta pääsee antamaan ääninäytteen, täytyy ensin varastaa katse itselleen.
Maku on perspektiivikysymys, johon voi vai todeta, että kaikkea löytyy.
Mieleen nousikin vuosien takaa vierailu Frankfurtin bisneskortteleiden tuntumassa toimineeseen putiikkiin, jonka myi ison saksalaisen perheauton hintaisia sveitsiläisiä soittorasioita menestyville pankkiireille.
Niiden sisältä soi mitä tahansa Mozartista tai Glenn Milleriin, mutta se oli vain pikantti sivujuonne koko jupakassa – pääosassa olivat kauniit puulajit taidokkain intarsia-leikkauksin ja huippukiiltävine lakkauksineen, ylenpalttiset helmiäiset, kultaukset ja arvokivet, joiden suuraakkosilla kirjoitettu viesti oli varmuudeksi myös lihavoitu ja alleviivattu. Jos asiakas on nopeasti rikastunutta sorttia, niin avot. Jos raha on kulkenut suvussa jo usemmaan polven, ei ehkä sittenkään.
No, kyllä joukossa oli sentään pääosin hyvin funktionaalisia ja nimenomaan muusikoille tehtyjä soittimia, vaikka pintavaikutelma olikin värittynyt. Jos olisin messujen järjestäjä, miettisin voiko asialle tehdä jotain – ei välttämättä ole eduksi sekään, jos tapahtumasta muodostuu puutyötaidon esteettisten ilmentymien esittelytilaisuus, jonne luonnonkauniilla ja hillityillä perinteisillä soittimilla ei ole asiaa. Se vaara kyllä näyttäisi olevan, koska sirkusmarkkinoilla huomion kerää kovaäänisin ja hurjin esiintyjä, eikä se jolla olisi hiljaista osaamista ja taitoa.
Katsotaanpa nyt kuitenkin mitä kameran kennolle päivän aikana tarttui.
Ranskalainen Simon Burgun oli tuonut osastolle jotain aivan erilaista. Kitarassa ei ole lainkaan otelautaa ja muotokin on viehko.
Burgundin kitarassa on myös soittajaa inspiroiva sointi, kuvassa Elmeri Hatakka ottamassa tuntumaa poikkeukselliseen instrumenttiin.
Holy Grailissa on mahdollisuus kokeilla soittimia osastoilla, joskin ahtaasti. Parempi on pyytää saattaja mukaan ja siirtyä äänieristettyyn kokeilukoppiin, joita on kasattu salin seinustalle useampia.
Kisa huippuunsa viritettyjen bassojen rintamalla on kova. Jos amerikkalaiset näyttivätkin suuntaa 70- ja 80-luvulla, ovat eurooppalaiset vähintäänkin kuroneet kaulan umpeen. Tekijöitä on paljon ja yksi heistä on Xaver Tremell Franz-bassoineen. Kotimaa on Saksa.
Tämä kuva kertoo toisenkin asian – aurinko helottaa kisapaikan lasikaton ja suurten päätyikkunoiden läpi, sekalaiset lisävalaisimet lisäävät oman sävynsä soppaan ja tiiviisti asetellut osastot saavat taustan näyttämään sekavalta – paikka on valokuvaajan painajainen.
Peter Malinoski tulee Amerikasta ja sieltä on arvattavastikin myös Hobo-kitaran päälle puettu pressu. Soittimessa yhdistyvät epäperinteiset metodit ja esoteerinen elektronikka. Jep, jep.
Amerikkalainen Paul Hamer kuittaa kysymykset soinnillisista aspekteista topakasti – kitaran teknisillä rakenneratkaisuilla ei ole käytännössä merkitystä sointiin eikä soittimen käyttöön muutenkaan: kaikki on puhdasta estetiikkaa aina "kaikukolon" ornamenteista jyrkkään lapakulmaan asti. Väliäkös sillä, mutta olisiko tuon kulmikkaan humbuckerin tilalle voinut kehitellä myös jonkun tyyliin sopivan mikkimallin ja rosetin kiinnitykseen sirommat ruuvit olisivat olleet varmaan sopusuhtaisempi ratkaisu?
No, tämä taustapuolen aaltoileva muoto kuulemma saattaa tuntua soittajasta mukavammalta ja kitaraa on vähän helpompi ehkä liikutella asennosta toiseen, myöntelee mies lopulta.
Rikkers veistää paljon kallista puuta pois…
Adriano Sergio Portugalista lienee saanut inspiraationsa rannalle huuhtoutuneista ja aaltojen kuluttamista puista.
Pinta vaan on kerrassaan salonkikelpoiseksi viimeisteltyä laatua.
Simon Padalkan kitarassa on jotakin hyvin viehättävää, kotimaa Venäjä.
Roger Daguet Ranskasta ottaa lähtökohdakseen klassikkomallin, mutta omalla kierteellään. SG:n sarvet ovat terävämmät ja kippurammassa kuin alkuperäisessä, Jerry Jones onkin rakennettu huolellisesti ja viimeisen päälle hienoista soitinpuista, ja Stratocasterin pinnan viimeistelee taiteilja puolin jos toisin.
Straton mikkikytkentäkin sellainen, että kaikkien kuviteltavissa olevien yhdistelmien lisäsi keskimmäisen saa kehiin aivan yksinään ilman että mikään muu osa elektroniikasta makaa signaalipolulla rasitteena – on kuulemma eri hyvä tykki soolopaikkoihin!
Rosie Heydenrych Brittein saarilta luottaa puun luontaiseen kauneuteen.
Konstantin Tsopelas Kreikasta poimii vaikutteita kotimaansa pitkästä historiasta – erittäin tyylikkäästi!
Rory Dowling, Taran Guitars, UK – minimalistista tyylittelyä.
Brunner, Sveitsi. Erikoinen.
Mutta niin on koko Brunnerin soitinkin.
Eikä Brunner ollut ainoa – myös Massimiliano Monterosso Italiasta tekee näitä soittimia.
Jotkut myös soittavat näillä, kuten Christian Stoll, joka viihdytti kahvittelijoita loungen puolella esittämällä mainioita Beatles-tulkintoja soittaen samalla kerralla mainiot bassokuviot, sopivasti harmoniaa ja melodiankin siihen päälle.
Lapamalli a la Thomas Orgler…
Emile Gervais Kanadasta tyylittelee saman aiheen omalla tavallaan.
Ja näin sen näkee Jason Kostal USA:sta.
Tulkintoja piisaa… asialla Jakob Poljakoff, Saksa.
Eivät loppuneet lapamallit vieläkään: tämän on tyylitellyt Werner Kozlik, Stevens-kitaroilta.
Ranskalainen Sebastian Santilli puolestaan tulkitsee teemaa tällä tavalla.
Näyttelyesineet on tuotu myös soitettaviksi. Martin Maudal, USA, virittää omaansa koesoittajia varten.
Jos joku luuli, että Indonesiassa tehdään vain halpiskitaroita, niin erehtyi pahan kerran. Ivan Mulia koristelee soittimensa työtunteja säästämättä, kuten alla näkyy:
Saksalainen Werner Wende vastaa pitkään kysymykseen lyhykäisesti ja rajoittunutta englannintaitoaan pahoitellen – Painoa pois, painoa pois… tämä on aika hyvä konsti siihen".
Jo vain, ja kitaramerkki on Nazangi.
Rapolas Grazys, Lava-kitarat, Liettua.
Veitr Laetsch, Saksa.
Vuoren Saku kuuluu tämänvuotisen Holy Grailin suomalaisrakentajien kaartiin.
Vuoren Sakun uusitun nettisivuston kuosia noudattava esite on funktionaalinen tuote sekin – rastia vaan ruutuun ja tuota pikaa on hahmoteltuna minkälainen soitin olisi tilaajan mieleen. Jos jokin kohta ei ole heti selvä, keskustellaan yhteistuumin ratkaisu.
Aron Bach Tuli-bassoineen toi mukaan vivahduksen suomalaisuutta, vaikka asuukin nykyisin Sveitsissä.
Titaanista tehty talla on kevyt ja soi hyvin. Siinä yksi Tuli-bassojen salaisuus. Toinen on runsas visakoivun käyttö.
Norbert Rischke erottuu vallattomalla muotoilullaan.
Leonhard Augensteinin osastolla tavallinen akustinen saa vienosti uusia piirteitä.
Marc Saumier toi osastolleen kaksitoistakielisen nailonkielikitaran, joka viritetään kaiken päälle A-vireeseen. Joka toinen kieli solmitaan tallaan ja joka toinen peräkappaleeseen, jotta solmut mahtuvat nätisti. Oktaavikielet ovat ukulelesta kahta lukuunottamatta, sillä kovin jännitys on jo niin kova, ettei mikään kieli kestä sitä. Piti siis ottaa avuksi ongensiimaa…
Saumier on hänkin Kanadasta selittää maansa soitinrakentajian paljoutta toteamalla, ettei "ole oikein muuta tekemistä – pitkä ja pimeä talvi, näets…" Aivan.
Saumierin hillityn maanläheisissä soittimissa koristelutkin ovat vähäeleisiä ja aiheet luonnosta – "Tassunjälki, miksikäs ei… Pidän eläimistä ja joskus tuppaan kyllä ajattelemaan, että enemmän niistä kuin ihmisistä."
Rosetin punaiseen taittuva sävy on vaahteran luontaista väriraitaa.
Stefan Sontag puolestaan tekee hyvin perinteiset oloisia orkesterikitaroita.
Italialaisen Noemi Schembrin soitin ei kaipaa krumeluureja ollakseen viehättävä.
Islantilainen Gunnar Örn Sigurdsson vanhentaa viikinkitematiikasta ammentavat soittimensa dippaamalla niitä kuumiin mutalähteisiin. Se on tarkaa puuhaa, sillä upotuksen pitää osua geysirin pulpahdusten lomaan, tai peli on menetetty.
Pienillä asioilla voi erottua – käytävällä kulkiessa silmänurkassa vilahti erikoinen mikinkuori ja kolmea askelta myöhemmin mieleen napsahtaa nimi Versoul – sehän se, Kari Nieminen kuuluu Holy Grailin konkareihin hänkin.
Sergei de Jongen osastolla isänsä tekemiä kitaroita esitellyt arkkitehtiopiskelija Rubin de Jong arveli Kanadan lukuisien soitinrakentajien olevan osaltaan yhden firman antaman esikuvan ja insipiraation tulosta: Larrivee näytti, että homma on mahdollista ja muut halusivat tehdä saman tempun. Mukaanlukien Rubinin isä, joka ennen omaa verstastaan työskenteli Larriveen alkuperäisessä porukassa.
Mikäs, mikäs!?!
Mutta tällähän voi oikeasti soittaa!
Kaksikaulaisen kääntökitaran veistänyt saksalainen David Jünger (kuvassa vasemalla) kertoo kupletin juonen ties monettako kertaa päivän aikana: "Piti keksiä lopputyö soitinrakennuskoulussa ja vaihtoehtoina oli tasa- tai kaarevakantinen kitara. Päätin sitten tehdä molemmat, sain paprut kouraan ja samalla loistavan katseidenkerääjän tällaisiin messutapahtumiin!"
Osaavat muutkin kiinnittää messukävijöiden huomion. Ruokankaan uusi orkesterikitara, Emma Maria, oli päätetty pistää vartaaseen, jossa se hiljalleen kiertyi pituusakselinsa ympäri.
Samaan akselistoon oli laitettu myös soittimia pystyasentoon, joten jokaisesta sai kattavan kuvan niin etu- kuin takapuoleltakin – ja siltä väliltä myös.
Ruokankaan rattaisto raksuttaa juoheasti…
Emma Marian reunalistat ovat yhtä jatkuvaa koristeleikkausta ja sama tehokeino jatkuu lavassakin.
Tobias Lund Lindberg Ruotsista tyylittelee näin.
Lundin eläinaiheinen otelautakorise.
Olutpullohartiat eivät ole bodareiden yksinoikeus, sen tietää Leonhard Augenstein Saksasta ja soveltaa muotoa kitaraansa.
Holy Grail Guitar Show tarjoaa myös seminaariohjelmaa, minikonsertteja ja soitindemoja.
…ja illalla jamit, tietenkin!
Entäs ne kaikki krumeluuraukset? Häikäisivät liikaa…
Toimituksen huomautus:
Juttua on korjattu 8.5.2018 kello 9:15, koska aikaisemmassa versiossa oli merkattu virheellisesti Ruokankaan Emma Maria -mallin peräkappale toisen kitaranrakentajan soittimeen kuuluvaksi. Pahoittelen kuvien nimikoinnissa tapahtunutta virhettä.
