Ensin säikähdin. Tässäkö taas yksi popparin kirjoittama omaelämäkerrallinen romaani, joka nostalgiapäissään jää tallaamaan nuoruuden katuja pääsemättä mihinkään? Pian kuitenkin käy selväksi, että entinen Aknestikin keulamies ja nykyinen kuplettitaiteilija Jukka Takalo on loihtinut ehjän tarinan, josta löytyy syvyyttä ja imua. Henkilöt muuttuvat lihaksi ja niihin tykästyy, kunhan liikkeelle päästään.
Tarinan kulku on Pussikaljaromaanista tuttu: tärkeintä on liike, ei päämäärä. Pussikaljaromaanissa seikkailtiin Kalliossa yksi ilta, pääsemättä mihinkään. Saab 96:n parivaljakko onnistuu kuitenkin pääsemään keskustan (Oulua muistuttava kaupunki) baareihin ja selviytyvät hengissä vieläpä aamuunkin. Tapahtumat sijoittuvat yhteen vuorokauteen ja siinä ehtii tapahtua kaikenlaista, aamuyöstä mennään jo maagisrealistisissa tasoissa.
Liikkeelle lähdetään lukion luokkahuoneesta. Opetustilanteen kautta piirretään kuvaa maailmanpoliittisesta tilanteesta ja ajankuva Pohjoispohjanmaan pienessä kunnassa välittyykin hyvin. Eniten luokassa haisee kuitenkin 18-vuotiaiden hormonit, joiden hurinasta tulee stoorin soundtrack.
Kirjan sivuilla soi myös Juliet Jonesin Sydän, Juice ja Kauko Röyhkä sekä moni oululainen bändi. Sielun veljet ja erityisesti sen kitaristi Jukka Orma on myyttinen hahmo nuorten miesten elämässä. Orma seikkailee kaverusten toimittamassa Lips Teutor -fanilehdessä, jota monistetaan salaa koulun kopiokoneella. Bändiviittauksia vilisee muutenkin tiuhaan, eikä kirjailija niitä aina sen enempää aukaisekaan.
Tässä kontekstissa on oululaisten toki helpompi päästä kyytiin. Radiopuhelimet vielä ehkä tunnistetaan mutta Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionions from Mars menee monelta jo varmasti ohi (mainio bändi 80-luvulta!).
Hienoa ajankuvaa kirja teksti antaa kyllä jokaiselle. Aikalaisten on helppo samastua ja muut saavat musiikin avulla hyvän johdatuksen 80-luvun alkuun – varsinkin jos malttavat selvitellä biisejä. Tosin sitä itse tarina ei vaadi. Nuorten miesten elämänpalossa ja vimmassa on kiinnostavuutta jo itsessään
Oikeastaan kirja on monella tavalla kuin taustatarina Takalon kirjoittamalle Suomirokkia-anthemille. 20 vuotta sitten ilmestyneessä hitissä lauletaan ”Suomirokkia Haukiputtaalla” ja sieltä Haukiputaan Martinniemestä niin Takalo kuin kirjan päähenkilötkin ovat kotoisin. Ollaan Perämeren rannalla Oulun kupeessa ja jäinen merituuli täyttää sivut. Sen ja paikallisen mentaliteetin kuvailemisessa Takalo yltää sanankäytön oivaltavuudessa ja sujuvuudessa jo lähes Tommi Liimattan tasolle. Jotain yhtymäkohtia on kyllä havaittavissa myös Joni Skiftesvikin, toisen paikallisen kirjailijan, eetokseen.
Pieni huolimattomuusvirhekin on kirjailijalta teokseen lipsahtanut. LP-levy pyörii 33 ⅓ kierrosta minuutissa, ei 33 kierrosta, tai sitten kyseinen mirrin levysoitin pyöri liian hitaalla nopeudella. Mieltä lämmittävää kuitenkin, että levyjä kuunneltiin vinyyleiltä!
Mutta tarina rullaa hienosti. Pohjosessa kun ollaan, on pakkasta, mutta siitä ei välitetä. Diskoon pittää (oulun murre kaksoiskonsonantteineen on kivasti edustettuna) päästä – ensin tietenkin känniin, että kehtaa lähestyä naisia. Siitä maisemasta löytää yksi, jos toinen jotain tuttua – no, ainakin miehet. Tarinan runko on nuoruuden toilailuilla kyllästetty. Takalon sympaattiset hahmot rokkihemmot ovat klassisia karikatyyreja kovan onnen sotureista. Ei käy flaksi ja turpaan meinaa tulla. Ja kun luokan tytöt, Essi ja Kata, ovat kundien yrityksistä huolimatta päättäneet luovuttaa geeninsä arkkitehtiopiskelijalle ja lätkänpelaajalle (tylsää), on lukija jo puolensa valinnut. Naiset eivät taaskaan ymmärtäneet hyvän päälle.
Isona erotuksena pohjoisen angstista on päähenkilöidemme positiivisyys. ”Ei ahista yhtään”, he hokevat! Ja se jos jokin on poikkeuksellista synkkien metallibändien luvatussa maassa, Oulussa. No, jokainen Aknestikia kuullut tietää, kuinka erilaisin asein Takalo operoi.
Aivan tunareita eivät tarinamme kundit kuitenkaan impulsiivisista ratkaisuistaan huolimatta ole ja paistaa se aurinko risukasaankin. Lopussa kiitos seisoo ja romantiikka leiskuu. Onnistumisena voi myös pitää Takalon kykyä kuvailla nuorten välistä erotiikkaa. Se kirjan rakastelukohtauskin on varsin aidon tuntuinen, eikä myötähäpeän tunnetta tarvitse lukijana kärsiä. Isommatkin kirjailijanimet ovat tehtävässä epäonnistuneet, joten esikoiskirjailijalle pisteet tästäkin!
Tarkkaan ottaen Takalo on aloittanut jo kirjailijanuransa laulukirjallaan ”Jokainen on vähän homo” (2014), joka sisälsi omaelämäkerrallisia tarinoita laulujen takaa. Mainio kirja sekin persoonallisuudessaan. Monet rockmuusikot ovat heittäytyneet kirjailijoiksi, mutta jostain syystä jättäneet kirjoitushommat yhteen romaaniin. Takalon tarinoita olisi hauska lukea lisääkin.
Jukka Takalo: Kuoleman nimi on Saab 96 (Nispero, 2018)
