Sanotaan nyt ihan alkuun, että sitten kun viimein tartuin pöydänkulmalta toiselle seilanneeseen Hanhiniemen kirjaan, totesin sen saman tien tämän syksyn lukemiston ehdottomaan kärkeen kuuluvaksi teokseksi.
Kirjassaan Hanhiniemi kertaa matkaansa Kolmannen naisen syntyajoista nykyhetkeen ja sille polullehan mahtuvat myös yhtyeet Perunateatteri ja Hehkumo, tekstien kirjoittamista muille artisteille, sekä sekalainen joukko pestejä erilaisia kuva- ja teatterituotannoissa.
Laulujen tekstittämisessä kouliintunut kirjoittaja säilyttää kirjassaan ilmaisun tiiviyden ja ruokkii lukijan mieltä proosan kautta yhtä tehokkain virikkein kuin lauluissaankin. Päiväkirjanomaisesti taltioituja pätkiä hän täydentää vapaalla muistelulla ja jokainen luku päättyy kokoelmaan kyseisen aikakauden lauluntekstejä. Tällainen sisällön rytmitys on erinomainen.
Hanhiniemi kirjoittaa tehokkaasti ja turhaa verbaaliakrobatiaa välttäen. Silti kieli on rehevää ja maut vahvoja. Pohjalaisuus näkyy, mutta hyvässä valossa: uhoa tai äijäilyä ei riveillä näy, vuosien myötä kehittynyttä ja kaiketi tasaantunuttakin näkökulmaa ihmiselon eri puoliin ja nurjiinkin käänteisiin sen sijaan kyllä löytyy – milloin tyynesti todeten milloin epäuskoisesti ihmetellen.
Jollain tavalla Hanhiniemi onkin löytänyt ihanteellisen tasapainon hyvin kapealla ja hankalasti tavoitettavalla linjalla – ihminen voi olla vakava olematta tosikko, tai toisin muotoiltuna ihminen voi samaan aikaan olla sekä totinen että humoristinen.
Laulujen tekstejä lukiessani hämmästyin silti enemmän. Kun en ole koskaan mainittuja yhtyeitä kuunnellut muun kuin satunnaisen radiosoiton kautta, en ollut myöskään tekstejä levyjen kansista tai muista lähteistä lukenut. Sen olin kyllä havainnut, että alkuperäisessä ympäristössään lyriikat toimivat komeasti, mutta hämmästyttävää oli huomata kuinka luettavia Hanhiniemen tekstit ovat ilman musiikkia, aivan sellaisenaan, paljaana runoutena.
Näissä sanoituksissa on luonteva poljento, ja rakennusaineina eläväisiä ja ainakin täältä eteläisen Suomen suunnalta katsottuna onnistuneella tavalla tuoreita, omintakeisia ja tarkoituksenmukaisia kielikuvia. Teksti on hallinnassa, kaikki on viimeisteltyä, mutta mitään ei ole sliipattu tai puunattu nätiksi ja sieväksi. Hanhiniemen lauluissa ei maalailla kiiltokuvia, niissä on piiluhirren tai kallioluodon kauneutta, nuotioontuijottajien arvostamaa estetiikkaa.
Hanhiniemellä on myös malttia rakentaa tekstit siten, että ne tarjoavat lukijan – tai kuulijan – mielelle sytykkeitä, mutta eivät lukitse mielikuvia valmiiseen muottiin. Kaikkea ei selitetä auki, eikä rautalankaa väännetä malliksi. Selväksi käy, että tarvitaan vain muutama kuvaava sana tai sanapari, ja lyhytkin rivi riittää kertomaan paljon silloin, kun kirjoittajalla on näkyä ja kykyä.
Pauli Hanhiniemen teos ”Kerran elettyä” on erittäin hyvä viimehetken lahjavinkki jouluksi, tai miksei sitten välipäivien tai talviloman ajankuluksi. Suosittelen.
Pauli Hanhiniemi: Kerran elettyä (Docendo, 2016)
