Pääkirjoitukset

Pikakahvista tulee kahvia, kun murujen päälle kaataa sopivan määrän kuumaa vettä. Jos kaataa murujen päälle appelsiinimehua tai petroolia, saa jotain ihan muuta.

Aihe nousi mieleen uneliaan rantakaupungin uneliaan hotellin autiosta baarista. Altaalla aivan baarin tuntumassa oleili väkeä pitkin päivää, mutta baarissa kauppa ei käynyt. Musiikki soi, edeskäypä istui pitkästyneenä tiskiin nojaillen, ja aikani bum-ksih-biittiä kuunneltuani arvelinkin ajan olevan kypsä toisenlaiselle musiikille. Kävelin baariin kysymään, otetaanko musiikkitoiveita vastaan ja vastuuhenkilöpä vastaamaan hymyn kera, että jo vain sellainen sopii. Mitä saisi olla?

Tätä viisautta olen monesti lainannut ääneen, vaikka näinkin selkeä mietelmä jää arjen tuoksinassa melko usein tavoittamattomiin.
Ristiriita ihanteellisen teorian ja toteutuvan käytännön välillä kuulunee inhimilliseen elämään, eikä ristiriitaisuus toisaalta ollut käsitteenä mitenkään etäinen henkilölle, jolta mietelmän kuulin.

Olen kiinnittänyt huomiota jatkuvasti huonontuvaan kykyyni sietää sellaisia ääniä, jotka liittyvät niin kiinteästi tiettyihin visuaalisiin elementteihin, ettei niillä ilman tätä kuvallista yhteyttä ole kunnollista omaa merkitystään.

Somessa kiertävä kehotus listata kymmenen kestohyvää äänilevyä osui sitten omallekin kohdalle. Aikani aihetta väistelin, mutta tartuin sitten haasteeseen. Alku sujui lupaavasti, kolme Beatlesia ja perään muita varhaisen nuoruuden ajoista asti levyhyllystä aktiivisesti esiin kaivettavia teoksia.

Tuoreet tilastot kertovat, että vinyylilevyjen myynti on kavunnut Englannissa ennätyslukemiin, kun tarkastellaan kymmenen vuoden periodia.

Joskus aikoinaan omakustanne sisälsi käsitteenä vääjäämättömän ajatuksen jonkun sorttisesta kotikutoisuudesta ja vaatimattomasta teknisestä toteutuksesta. Omakustanteeseen päädyttiin tyypillisesti sen vuoksi, että idea ei kelvannut viralliselle julkaisijalle. Joko eväät kaupalliseen menestykseen arvioitiin kehnoksi, tai sitten taiteellinen sisältö ei vakuuttanut kustantamoa.

Soittajan ja soittimen välillä on monimutkainen vuorovaikutussuhde, joka muovaa soittotapahtumaa. Kuulohavainnon lisäksi tuntuma soittimeen ohjaa soittoa kohti tavoiteltua päämäärää.

Soittajan tai laulajan taipaleen alkuvaiheessa on luontevaa kuunnella esikuvia, tarkkailla heidän tekemisiään ja jäljitellä sitten perässä mahdollisimman tarkasti. Tähän myös kannustetaan yleisesti, milloin soittotekniikan, soundin tai mahdollisesti muun ilmaisun kehittämiseksi, milloin taas jonkin tietyn tyylilajin rakenteisiin, harmoniaan ja yleisiin ilmiöihin tutustumiseksi…

Olen kummastellut radiosta kuulemieni kappaleiden tekstityksiä usein lähipiirille, mutta ilmeisesti olenkin niin sanotusti haukkunut väärää puuta. Kömpelöiksi mieltämäni, miltei kohdilleen osuvat riimit ja lähes stemmaavat, mutta jotenkin töksähtävät rytmitykset eivät ehkä sittenkään ole tekstinikkareiden omaa syytä, vaan taustalla saattaakin olla levy-yhtiön edustajan aktiivinen tahto ja ohjaus. Ainakin tähän suuntaan viittasi runoilija Arno Kotro viikonlopun Hesarissa, kolumnissaan jonka nimi oli kuvaavasti ”Museokamaa?”.

Musiikin miksaamiseen ei ole suoria kaavoja, joilla lopputulos kuulostaisi takuuvarmasti hyvältä. Resepteistä tutut ”desilitra tuota ja ruokalusikallinen tätä” soveltuvat kyllä ruoan valmistukseen, ja grammamääräiset täsmäohjeet kenties leivontaan. Mutta yhdessä sessiossa päteviksi huomatut ja toisaalla sitten uskollisesti toistetut, tismalleen desibelin tarkkuudella annostellut hertsit eivät jostain syystä tulostu mamman lihapullien tai äidin korvapuustien tapaan luotettavasti toistuviksi nautinnoiksi, saati sitten hiteiksi.

Hammondin ideana oli korvata pilliurut kirkoissa ja kappeleissa mekaanisella, helpommin huollettavalla ja paremmin vireensä pitävällä soittimella. Siitäkös perinteiset urkutehtaat hermostuivat, ja niinpä soundin autenttisuutta mittailtiin oikeudessa asti.

Otsikon teema on vuosien varrella noussut esiin seminaaripaneeleissa, haastatteluissa, oppimateriaalin ja koulutussisältöjen suunnittelussa, illanvietoissa ja kahdenvälisissä keskusteluissa. Aihetta on käsitelty runsaasti kirjallisuudessa ja alan lehdissä, ja koko lailla samat ihanteellisen äänittäjän määreet näyttävät nousevan esiin riippumatta siitä onko puheenvuoro äänittäjällä, tuottajalla vaiko artistilla.

Seattlen maamerkkinä tunnettu Space Needle on likipitäen pakollinen kohde kaupungissa vieraileville. Retken toiseksi etapiksi voisin suositella tuon Näsinneulan näköisen, joskin hiukan korkeamman tornin juurella sijaitsevaa Experience Music Project -näyttelyä joka on jonkinlainen elämyskeskuksen ja museon välimuoto.

Muusikon ja/tai esiintyvän artistin työ on aina ollut julkista, mutta eipä ole julkisuuskaan enää kuten ennen. Yksityisyyttä on yhä vaikeampi varjella, kun liki jokaisella kanssamatkustajalla on kännykkäkamera kuvaamiseen ja sosiaalinen media raportoimiseen. Ja jos Fb ei anna riittävän laajaa julkisuutta, voi kaupungilta tai vaikka lomarannalta napatun kuvan ja kertomuksen aina lähettää iltapäivälehdille tai keskustelupalstoille, joissa uteliaita silmäpareja kyllä riittää.

Yötaivas näyttää kirkkaalla kelillä maallikon silmiin suurinpiirtein samalta kuin lasten puuhakirjan sivut, joille on ripoteltu pussillinen pisteitä. Ero on siinä, että puuhakirjan pisteet on numeroitu, ja jos jaksaa järjestelmällisesti yhdistää ne viivalla oikeassa järjestyksessä saa esiin kuvan. Tähtitaivaalta ei numeroita löydä ja kuvioiden hahmottaminen vaatii katsojalta sitä enemmän tietoa ja harjaannusta mitä kauempana samaan kuvioon liittyvät tähdet ovat toisistaan. Jos ei tiedä mitä katsoa, näkee vain hajallaan olevia pisteitä.

Historiallinen perspektiivi on suhteellinen käsite. Luonnonhistoriaa tarkastellaan usein hiukan pitemmällä aikajänteellä kuin vaikkapa pörssikursseja, joita saatetaan kumminkin luonnehtia yhtä lailla historiallisen korkeiksi tai mataliksi, miten milloinkin.
Tämänkertaisen pääkirjoituksen kohdalla päädyin siihen, että 22 vuotta on juuri sopiva historiallisen perspektiivin mitaksi. Ihan vaan siitä käytännöllisestä syystä, että Tilastokeskus kattaa eräässä jutun kannalta oleellisessa taulukossaan juuri tuon mittaisen haarukan.

Soiton harjoittelussa esikuvilla on ainakin yhtä oleel­linen asema kuin urheilussa. Hankitaan samanlaiset rensselit kuin idolilla on, koetetaan kopioida soittotapaa ja soundia, frisyyristä ja pukeutumisesta puhumattakaan.

Yleinen käsitys tuntuu olevan, että nykymaailma on pirstaloitunut eikä yhtä yhtenäistä nuorisokulttuuriakaan enää ole. Ei musiikin valtagenreä eikä hallitsevaa muotia. Yleisöjen tavoittaminen on yhä työläämpää ja oikean kohderyhmän löytäminen hankalampaa kuin ennen.

Kauan se kesti, langattoman sopan kypsyminen, monen kokin hämmentäessä. Mutta nyt on saatu päätöksiä aikaan, ja jollei sitä kenties voikkaan kutsua langattomien audiolaitteiden käyttäjien unelmien täyttymykseksi, niin ainakin pelikentän rajat ovat nyt selvillä.