Oli sitten kyllä jo aikakin! Tämän viikon perjantaina kunnioitettavat 78 vuotta täyttävän – Kitaristien Kitaristin – Geoffrey ”Jeff” Beckin, Suomen vierailut ovat järjestään Tapahtumia. Edellisestä maukkaasta kohtaamisesta Porissa tulee ensi kuussa kuluneeksi siitäkin jo 12 vuotta. Otetaan huomioon vielä sekin fakta, että nyt Suomi on Beckin kiertuelistalla 51 vuoden aikana vasta kolmatta kertaa!
Sanakirjastani ei helpolla löydy adjektiivia, joka riittävällä tavalla kuvaisi tätä suunnannäyttäjää. ”Isonenäinen”, totesi Porissa isolta näytöltä miekkosen huomannut 3-vuotias tyttäreni. Menköön siis tuolla!
Kuten todettu, se että Beck yleensä saadaan Suomeen, riittää ja otetaan suurella riemulla vastaan. Nyt kuin puskista, tuli keikkaan myös lisuke, jota ilman olisi pärjätty loistavasti, mutta minkäs näille teet, ja siitä sitten tuonnempana.
Tampere-talo oli kuin muurahaispesä, ja jonot kiemurtelivat sekä saliin että myyntipisteille. Väkeä oli tungokseen asti, veikkaan, että pari tuhatta katsojaa vetävä tupa saatiin myytyä loppuun, mutta tunnelma oli silti rauhallisen leppoisa, kuten Nääsvillessä on aina tapana. Kitaristeja Ormasta Saaren kautta Torviseen pelmahteli väkijoukossa. Ilmassa oli sankkana sitä: Suuren kitarajuhlan tuntua! Sitä ei hälvennä edes se, että soundcheckin yllättävä venyminen siirsi keikan alkua puoli tuntia.
Lopulta kello 19.30 jälkeen kapusi ensin rytmiryhmä ja perään kosketinheppu lavalle. Sitten vihdoin, yleisöstä nähden vasemmalta, käppäili valkoisessa T-paidassaan ja mustassa liivissään sekä maastohousuin ja maiharein sonnustautunut Beck lavalle. Käden heilautus tervehdyksenä, säteilevä hymy ja aurinkolasit silmille: Star Cycle (There And Back, 1980)!
Näyttävät valot, aristelematon äänivalli ja maukas meno! Tätä on odotettu!
Jo toiseen kappaleeseen, You Know, You Know esiin astui, ja hienostuneen, teknisen soolonsa sai basisti Rhonda Smith, joka oli Beckin kokoonpanossa myös 2010. Ja jottei tunnelma olisi entisestään kuin noussut, kolmantena kuultiin versio Billy Cobhamin Stratuksesta (joka kuultiin muuten myös sillä ainoalla Princen Suomen keikalla 2011. Oma väitteeni on, että tuolloin ihan vain pienenä aseveljen kuittailuna juuri Beckille, jolla kappale oli ollut omissa seteissään jo aiemmin).
Beckin konserteissa käytetään dynamiikkaa ääripäästä toiseen. Jos nyt kovimmat äänivallit olivatkin artisti ja esiintymispaikka huomioiden välillä selvästi liioiteltuja, bravuuriballadi Nadia osoitti, että Beckin keikoilla on myös aika kuuntelulle ja kuulemiselle. Rumpali Anika Nilles (Tommi Saarelan tekemä haastattelu Riffissä 4/2017) sai nyt naputella tablamaisia soundeja padeistaan, muuten hyvin perinteisen, analogisen rumpusettinsä takana.
Aina väliin sai miettiä hartaasti tunnistaakseen juuri menossa olevaa kappaletta. Beckin tyyli soittaa on parhaimmillaan hyvinkin taloudellinen, mitä nyt rockimmeissa vedoissa mies rojauttaa niin, että jo nuorempiakin pyörryttää. Asiat tapahtuvat kuin vaivihkaa sormin näppäillen. Slide-putki pudotetaan lattialle, ja kampi vääntyy edestakas. Väliin ei taas tahdo huomata kappaleen jo vaihtuneen.
Jeff Beckin uusi levy, vielä ilmestymätön ”18”, on jo purkissa, ja siltä kuultiin Davy Spillanen Midnight Walker. Tutumpaa tavaraa jyrättiin perään: Big Block, mainiolta levyltä Jeff Beck´s Guitar Shop (1989).
Puolen tunnin rupeaman jälkeen Beck puhui lyhyesti ensi kertaa. Hiukan hätäinen välipuhe tahtoi mennä hiukan ohi, mutta jotakin itselleen merkityksellistä legenda lausui musiikkivuodesta 1965. Niinpä päästiinkin tuohon aikakauteen ja Beach Boys -coveriin Pet Sounds -levyltä: Caroline, no.
Perään livautettiin muitta mutkitta pari vanhaa keikkaratsua, Brush With The Blues sekä Stevie Wonderin Cause We Ended As Lovers. Noin kolmen vartin setin jälkeen oli Jeffin aika puhua, mutta vasta siis toistamiseen: “And now this”!
Johnny Depp tallusti lavalle, kaksitoistakielisen akustisensa kanssa. Viime hetkellä lippunsa hankkineet, ja paikalle tulleet kauniimman sukupuolen edustajat tekivät läsnäolonsa muille katsojille hyvin selväksi.
Edellä mainitun, ja ensi kuussa ilmestyvän 18-levyn Johnny Depp -kynäily This Is A Song For Miss Hedy Lamarr tunnelmoitiin ilmoille. Oli puhe siitä lisukkeesta. Tästä oli siis kysymys. Beck ja Depp ovat kimpassa väsänneet levyn, joka sisältää pari Deppin omaa kappaletta, sen muuten koostuessa hyvinkin kirjavista lainakappaleista.
Jeff Beck uudistaa bändiään useammin kuin toiset vaihtavat sukkiaan. Johnny Depp on kyllä nähty vierailemassa Beckin keikoilla vuosien aikana useinkin, mutta kolmisen viikkoa sitten Englannissa asia sai valtavan huomion. Tällä kertaa Deppillä oli samaan aikaan menossa oman siviilielämänsä sotkujen selvitys, jonka lomassa hän piipahti sitten Beckin keikalla. Ja täysi tohina oli valmis alkamaan. Britit osaavat lehdistönsä.
Mitä miettii Beck? Onhan hänellä tämän tästä ollut myös enemmän vokalistivetoisia kokoonpanojakin, toki. Haluaako hän soittaa ”rivimiehenä” omassa bändissään? Depphän taas on jo taannoin lyöttäytynyt yhteen myös Alice Cooperin ja Aerosmith-kepittäjä Joe Perryn kanssa Hollywood Vampires -kokoonpanossa, ja nähtiin senkin myötä Suomessakin jo 2018, mutta…
Mistäs näistä selvän otat! Nälkä kasvaa syödessä, ja rakkaudesta lajiin. Muistetaan nyt tässä kuitenkin vielä se, että aikanaan Johnny Depp ajautui miltei vahingossa elokuviin, kun ei ollut aluksi saanutkaan tuulta purjeisiinsa musiikkihommissa. Mutta, piditte tästä lausumasta sitten tai ette, itselleni (ja keikan jälkitunnelmissa myös monille muille) olisi riittänyt vain ja ainoastaan Jeff Beck bändeineen.
Nyt saatiin tuta mainion rujo versio Link Wrayn Rumblesta ja Depp esitteli ystävänsä Beckin. Tämä jäikin sitten omituisesti ainoaksi siitä aiheesta, kun Beck itse ei esitellyt taustaryhmäänsä ollenkaan.
Koskettimissa, lähinnä vain säestäjän rooliin jäänyt Robert Adam Stevenson auttoi Deppiä lauluissa. Deppin, joka ei sanalla sanoen ole kyllä mikään crooner, laulu muistutti välillä enemmän lausuntaa, mutta karisma peittää kätevästi loput. Ja jos edellä mainittu soundcheck olikin siis syy keikan viivästykselle, ei ihan kiitettävään lopputulokseen laulun miksauksessa kyllä nyt päästy.
Kyllä niitä pelivälineitäkin, kitaroita, vaihdettiin tämän tästä. Oli metkaa huomata, kun Deppin kitarateknikko sai kirjaimellisesti tuupata tätä selästä ajatuksella ”annas nyt se Tele taas vaihtoon”. Miehen kitarointi oli lähinnä instrumentin varovaista tapailua.
Kiertue on vasta hiljattain toki alkanut, ja Suomessa edellisenä päivänä yhtye nautti pääesiintyjänä Helsingin ulkoilmakeikalla. Ja harvoinpa tällaisilla kiertueilla pari viikkoa menee pelkästään Pohjoismaissa!
Let It Be Me -kappaleessa Nilles sai nautiskella sutikompilla. Nainen ylipäänsä soitti kyllä paikoitellen hiukan yli, jos allekirjoittaneelta kysytään. Mitään loputonta rumpuakrobatiaa ei sentään tarvinnut nyt onneksi todistaa. Mimmihän on kyllä tiemmä näitä ”uuden” sukupolven tubettajia. Siinä mielessä itse varsin pidättyväinen Beck seuraa kyllä aikaansa.
Marvin Gaye -laina What´s Going On ja sitten toinen mustan miehen klassikko, Little Wing, johon – kyllä – Beck vaihtoi kustomoituun ”virityskoneisto alhaalla” 2016-mallin Stratoonsa. Hieno tulkinta hienosta balladista.
Sitten ilmeenkään värähtämättä taas jo täysin toiseen tunnelmaan: Death & Resurrection (Killing Joke) mainion viidakkorumpukompin sävyttämänä. Eittämättä yksi keikan kohokohdista.
Mitä sitten siihen aina yhtä paljon puhuttuun tasa-arvoon tulee, oli kyllä hauskaa nähdä, kun Rhonda Smith aina tämän tästä näyttävästi nosti korkokenkänsä Nillesin monitorin päälle! Basson matalat nyanssit eivät olisi voineet juuri nautittavampia olla. Depp, joka nöyrää rivimiestä roolittaen tallusti hitaasti ympäri pitkin lavaa, lauluosuuksiensa niin salliessa, poistui.
Kitarasankari on terminä Jeff Beckistä lausuttuna alakanttitulkinta. Hienointa hänessä on, että ura, moninaiset levytykset, kaikki yhteistyöt ja kierretyt kilometrit huomioiden mies on kuin se huomaamaton, ajoittain pari hyvin valittua sanaa hymyillen pakiseva naapurinsetä, joka tulee paikalle ilman suurta haloota ja hoitaa hommat just eikä melkein. Miten ihmeessä nuo eri tempot ja monimutkaiset sovitukset ovat noin helponnäköistä soittaa?
Ja hauskinta on, että sukupolvesta, kansallisuudesta tai sukupuolesta riippumatta, kysyttäessä kuka on se Kitaristi, on Beck heti varmasti Top 3 :ssa. Ihme ukko!
Lopuksi Beck herkisteli upeasti vanhassa englantilaisessa hymnissä, Corpus Christi (Emotion & Commotion, 2010). Depp saapui vielä takaisin lavalle ja liittyi hänkin konsertin päättäneeseen, The Beatlesin A Day In Lifeen.
Ei sanallisia kiitoksia, vain nopea kädenheilautus sekä hymy, ja Beck yhtyeineen poistui. Tässäkö se oli? Tyrmäävä loppu upealle keikalle oli tosiasia.
Vain puolentoista tunnin jälkeen olo oli kieltämättä kaksijakoinen. Oliko nyt sitten ollut mitenkään tarkoituksenmukaista luvata yleisölle (ennakkotiedoissa) kaksituntista näytöstä?
Hieno, mieleenpainuva, erikoinen ja varsin yllättäväkin keikka. Setissä nyt kuultu lähes kolmasosa materiaalista odottaa vasta julkaisuaan. Jeff Beck, kyllä, on yhä edelleen, täysin oma lukunsa. Ja kuten suosikkimääritelmäni hänestä Ritchie Blackmoren lausumana kuuluu: ”Beckin kitarassa on nuotteja, joita omastani ei löydy.”
