Toukokuinen kevätilta keikkui varsin totisena koleuttaan, ilmassa oli jopa pieniä lumihiutaleita, lämpömittarin ulottuessa vain neljään asteeseen. Jo pelkästään tuollakin perusteella oli hyvä syy suunnata sisätiloihin elävän musiikin pariin.
Sakari Kukko (s.1953) on ollut perustamassa, ja sittemmin hyvin vaiherikkaasti ainoana alkuperäisjäsenenä luotsaamassa Piirpauke-yhtyettä jo kunnioitettavat 50 vuotta. Vai pitäisikö sanoa "jo vuodesta 1974", jolloin yhtye tunnettiin vielä nimellä Kukko-Walli -kvartetti.
Kuluva vuosi 2025 on nyt joka tapauksessa korvamerkitty yhtyeen juhlavuodeksi, ensilevyn (1975) mukaan, ja yhtye on tämän lisäksi juhlakiertueelleen palannut herkullisesti alkuperäiseen kvartettimuotoonsa, vaikka miehistö onkin siis uusiutunut matkalla.
Asetelma illan konsertille oli siis oikein mainio. Mikä hämmästyttävintä, edellisen Piirpauke-konsertin kokemisestani syksyllä 1983 on aikaa. Sittemmin on Tölön koulukin Forssassa jo purettu.
Työväentalon juhlasali on sovellettavuudessaan osoittautunut käteväksi toteuttaa erilaisia konsertteja. Käytännössä nyt lavan rintamasuuntaa oli käännetty 90 astetta, ja sijoitettu kiinteän sijasta lattiatasoon. Tämä ratkaisu tuo tilanteeseen leveyttä, mutta lisää myös intiimiyttäkin, kun artistit ovat yleisönsä kanssa samalla tasolla.
Katsojan ja konsertin kokijan kannalta on aina yhtä loistavaa (ja harvinaista), kun tilaisuus alkaa ajallaan. Ei turhaa pätemistä, teknistä kikkailua, välikäsien häröilyä tai tekemällä tehtyä viime hetken säätöä. Tulee tunne, että ammatti-ihmisten pariin on tultu, ja meistä pidetään huolta. Nyt oli sellainen ilta. Se käynnistyi kello 19.
Piirpauke aloitti illan tarjoilunsa ensimmäisen levynsä ensimmäisellä kappaleella, Kuunnousu. Ja kuuluisin yhtyeen levytyksistä, Konevitsan kirkonkellot, saatiin kuulla jo heti perään, kun yleisö pyydettäessä sai nyt osallistua tekemiseen sekin: piti Kukon ohjein ”puhista ja puhkua yhtenä tuulikoneena seitsemän bofoorin voimalla”, kuten levytetyssä versiossa ikään.
Eikä siitä mihinkään pääse. Tunnelma saatiin välittömästi nousemaan salin kattoon, kun vihdoinkin oli tilaisuus kuulla tuo alunperin karjalainen kansansävelmä taas livenä. Maukas triviahan on, että nuori Esa-Pekka Salonen soittaa kappaleen studioversiossa käyrätorven osuuden.
Rumpali Ilmari Heikinheimo sai näyttää omaa osaamistaan. Rumpuja ei oltu mikitetty, siihen ei ollut tarvetta, mutta se ei tietenkään estänyt miehen tekemistä, kun nyansseja parhaimmillaan saatiin kuulla patteristostaan vain sormen liu´utuksella rumpukalvoa pitkin.
Symbaaliosastoltaan poikkeuksellisen iso rumpusetti helisi ja kilkahteli taitavissa käsissä, bongojenkin sisältyessä varustukseen. Kuultiin polska levyltä Koli (2010).
Akustisesti pätevä sali sai todistaa ilosta hersyvää, rytmeiltään kirjavaa ja lähes kokonaan akustista (miinus sähkökitara) soitantaa, eikä Kukon informatiivisista välipuheista ollut pulaa.
Mies muistaa pitkän uran yksityiskohtia mukavalla tavalla, eikä ulosannissaan ollut mitään moitittavaa, päinvastoin. Huumori faktojen lomaan soljui tulemaan solkenaan pitkin lämminhenkistä iltaa. Voisi melkein sanoa, että näin suomalaisittain hyvin epätyypillistä touhua.
Niin no toisaalta, onhan Kukolla tiemmä karjalaistakin geeniperimää. Sitä iloista.
Illan aikana Kukon soittamien instrumenttien repertuaariin kuului pianon lisäksi parikin eri saksofonia sekä puuhuilu. Nimenomaan pianon mukana lähdettiin Jean Sibeliuksen Florestaniin, kun Heikinheimo herkisteli vispilöillään ja valokeilaan pääsi soolonsa muodossa kontrabasisti Ari Hossa.
Nykyinen Piirpauken kokoonpano, kitaristinaan Matti Salo, on ollut koossa kolmisen vuotta.
Paitsi tuloillaan olevan fyysisen levyn, nimetty Lumoksi, kertoi Kukko tiedossa olevan myös streamina julkaistava live-levy varhaisesta yhtyeen keikasta Saksasta. Tuolla kun yhtye oli kiireisimpinä aikoinaan kiertänyt peräti 14 vuotta putkeen.
Niinpä sitten kuuluttikin Kukko, ennen väliaikaa Swedish Reggaen seuraavana tulevaksi, saksaksi pompöösisti lausuen. Reilut 40 minuuttia oltiin tultu kuin siivillä.
Puolen tunnin tauolta saavuttiin, ja nyt englanniksi komentaen ”otettiin yhteys Intiaan”. Kukko kas kun otti lisämausteeksi sopivan sitar-pöhinän älylaitteestaan, jonka ilmeensä värähtämättä mikitti pianonsa kannen päälle.
Imala Maika, sävelmä alkujaan Bulgariasta ja Piirpaukkeen toiselta levyltä 1976 kuultiin nyt, ja Kukko sai pitkän huiluosuutensa. Miehen tekeminen oli yksinkertaisesti vaivattoman oloista, ja puhaltimet soivat vireessään moitteetta.
Yleisö kuunteli aitoa tunnelmaa silmänsä ummistaneena.
Retrospektiivin, kuten meille oli nimenomaan kiertueen luonnetta hahmoteltu, esitys jatkui nyt Oskar Merikannon säveltämällä ”Soi vienosti murheeni soitto” (Yö Kyöpelinvuorella, 1980).
Tässä vuoronsa sai nyt kitaristi Matti Salo, jolla oli sopivasti antaa tuta myös solisteille sopivaa, hillitynkin karismaattista elehdintää. Dynamiikkaa miehellä tarjota oli, ja sitä hän myös käytti. Kuusikielisestään Salo myös vauhtiin päästyään ”ravisteli” äänet, jotka kenties itse Merikantokin olisi kyllä äänestänyt jatkoon.
Suomi-klassikolla myös jatkettiin, kun Toivo Kuulan säveltämä, sanaton joululaulu, Chanson Sans Paroles, herkisti jälleen Piirpaukkeen kuulijat uusiin sfääreihin. Tässä kohtaa Kukko selosti pitkään ja tarkasti yhteyttään ”seiskafriikkiyden” kautta Kuulaan. Musikanteilla näet kun sattuu olemaan syntymäpäivät peräjälkeen. Hossin intron myötä päästiin liikkeelle ja yhtye katseillaan seurasi, kun Kukko johti. Ei puhettakaan, etteikö sävelmä ei olisi tähän kohtaan, jouluinen kun vaikka onkin, sopinut oikein hyvin.
Pianistin paikkaa sinänsä Kukko ei ole Piirpaukkeessa paljon muuten muille muusikoille luovuttanut. Tästä poikkeuksena ovat miehen illan aikana tarinoidensa ohessa mainitsemat Joonas Ahonen sekä Samuli Mikkonen.
Piirpauke yhtyeenä tuo väkisinkin mielleyhtymän Jussi & The Boys -bändiin. Miksikö? No vaikkapa siksi, että molemmissa on soittanut kymmeniä muusikoita ja Piirpaukkeen tapauksessa vielä kansainvälisiä.
Maailmanmusiikki ja kansanmusiikki ovat Kukon eri kokoonpanojen avainsanoja. Ääntähän maailmaan mahtuu, mutta aina vain uudestaan voi äimistellä tarjontaa, jota pienestä maastamme löytyy.
Illan yhtenä kokokohtana kuultiin Franz Schubertin Nacht Und Träume. Kukon kiinnostus Schubertiin kulminoituu Laulu laineilla -levyyn (2003), joka käytännössä sisältää lähes kokonaan yhtyeen tulkintoja kuulun säveltäjän liedeistä. Saimme soolon fonilla.
Varsinainen setti päätettiin flamencon tapaan kappaleella Selim Miles.
Ja jos Heikinheimon työskentelyä pitäisi jollakin tavalla kiteyttää, se olisi irtonaista koristelua. Mies ei juurikaan kompannut, vaan tämän tästä nimenomaan koristeli kappaleita herkälläkin tuntumalla. Tasaista junttausta ei oikeastaan kuultu ollenkaan.
Bändi soi yhteen todella upeasti, ja soolot jakautuivat demokraattiseen sävyyn.
Encorena kuultiin Turkin sävyistä periytyvä Birgi Bühtüi. Tätä ei Kukko suostunut – häveliäisyyssyistä – suomeksi nimeämään. Pilke silmäkulmassa siis loppuun asti.
Nautinnollinen, lähes kaksituntinen monenkirjava retrospektiivi oli takana. Eikä se ollut nimensä mukaista, ”meteliä” ollenkaan, tämä Piirpauke. Jos mahdollisuus konsertille lukijalla on, suosittelen. Musiikillista asiaa ja huumoria koko hinnan edestä.
