Kautta vuosisatojen ihmiset ovat kokoontuneet kuulemaan poppamiesten, päälliköiden ja viisaiden puhetta nuotion äärelle, toreille ja kirkkoon. Ilta Petäjäveden vanhassa kirkossa todisti, että Jarkko Martikainen on juuri tällainen saarnamies, joka saa täpötäyden salin hiljenemään.
Vertaus kirkosta ja väkevästä sanasta saattaa olla kliseinen, mutta tällä kertaa harvinaisen osuva. Vaikka Martikainen ei varsinaisesti taida ollakaan uskon miehiä, puhuttelee henki hänen kauttaan niin vahvasti, että seurakunta kuuntelee. Ehkä sekalainen seurakunta – ja tämäkin vertaus voi olla ontuva – mutta kirjava joukko ainakin seurasi herkeämättä Martikaisen puolentoista tunnin esitystä. Mikään ei keskeyttänyt tunnelmaa, mikä jo sinänsä oli äärimmäisen hienoa näinä infoähkyn aikoina. Konserttielämys oli eheä ja katkeamaton, jossa jokainen laulu jatkoi ja täydensi edellistä.
Merkittävä rooli oli myös Petäjäveden kauniilla puukirkolla, joka on Unescon maailmanperintökohde. Ei tarvinnut kuin kävellä pyöreiksi hioutuneita lattialankkuja pitkin saliin ja ymmärsi, että nyt ollaan jonkin äärellä. Rauhoittuminen kävi kuin itsestään.
Tunnelmaa tekivät myös valot, niin ”tuulessa” väpättävä myrskylyhty kuin koko kirkon valaisevat värilamputkin, jotka muuttivat 250 vuotta vanhan kirkon futuristiseksi temppeliksi.
Tietenkin kitaristina kiinnitin huomiota siihen, kuinka olennainen osa taiten rakennettua esitystä oli Martikaisen kitarointi. 12-kielisen, Kari Niemisen rakentaman akustisen kitaransa kanssa Martikainen osoittautui suvereeniksi komppaajaksi, jolta löytyy niin rytmistä energiaa kuin sävyjäkin. Vaikea edes kuvitella, kuka ammattireiska pystyisi hoitamaan tontin "paremmin". Ja kuitenkin soitto oli "taustalla", eikä ottanut tarpeetonta tilaa laululta. Bändikeikkaan verrattuna esityksen minimalistisuus toikin biisien ytimen paremmin esiin.
Sillä tärkein kaikessa oli sana. Se kuljetti ja riepotti meitä kuolevaisia. Tekstien raamatulliset teemat – usko, toivo, rakkaus ja kuolema – olivat tarinoiden rakennusaineita. Se sopi tähän miljööseen, jossa tuntui siltä, että alttaritaulukin oli Martikaista varten. Vaikkei Martikaisesta ehkä voi puhua solistisena taiturina perinteisessä mielessä, on hänen ulosantinsa vangitsevaa. Ja nyt kun puhuin taituruudesta, ammuin jo itseäni nilkkaan. Onko laaja ambitus (äänirekisteri) ja soljuva melismojen käyttö vain osoitus taitavasta laulajasta? Martikaisen ääni on välillä kuin höyläämätöntä lankkua, mutta sen kantamana voi kuljettaa isompiakin teemoja. Raskaitakin. Se, jos jokin, on taituruutta. Tuli mieleen vajaata viikkoa aiemmin näkemäni Nick Cave, jossa on habitusta myöten jotain hyvin samaa.
Taituruutta ilmensivät myös välispiikit, jotka nivoivat biisit toisiinsa ja taustoittivat säkeitä. Martikainen tarinoi myös omasta elämästään hauskasti, itseironialla höystettynä. Kuulija samastui ja myötäeli. Samaa empatiaa välittyi artististakin. Martikainen otti yleisön hyppysiinsä, mutta ei käyttänyt asemaansa egon pönkittämiseen vaan sillan rakentamiseen.
Setin viimeinen laulu, Lihavia luurankoja, sai yleisön taputtamaan seisaaltaan. Olisi ollut vaikea uskoa, että tunnelma enää tuosta tihenee, mutta kun Martikainen palasi alttarille ja nappasi mikrofonin, alkoi viimeinen voitelu. Pelkällä laululla toteutettu Kauniita sieluja ei säestystä kaivannut.
”Hän löysi kauniita sieluja / kun pinnan päältä raaputti rapaa / niin kauniita sieluja / et ehkä milloinkaan tapaa”,
lauloi Martikainen ja käveli pitkin kirkon käytävää kuin hurmosliikkeen johtaja, samalla sormella rapsutellen saarnastuolin koristeita. Kolmesta linnakundista kertova laulu tuntui jälleen sopivan kirkkoon hyvin luontevasti. Spiikeissään Martikainen viittasi toistuvasti ”isoon kirjaan”, ja samoista ikiaikaisista teemoista hän ammensi itsekin sanoissaan:
”Ei pahaa sanaa mistään / ei elävistä ainakaan / ei kuolleistakaan koska / kohta käyvät viereen makaamaan”
Ja lautalankut naristen poistuimme trooppisen lämpimään yöhön, hautuumaan ohi kävellen.
