Merellä soi tango, lavalla humppa ja festareilla rock – mutta jazzin ilo raikaa kesässä mitä viehkeimmissä paikoissa.
Osana perinteisiä ja tarjonnaltaan sangen monipuolisia Lounais-Hämeen musiikkipäiviä (vuodesta 1981) on myös jazz soinut hämäläisissä kesäilloissa jo vuodesta 1992 alkaen, primus motorina karismaattinen viihteen moniosaaja ja muusikko Erkki Liikanen (80).
Sesonkiin auttamatta kuuluvien ukkoskuurojen lomassa oli nyt mainio tilaisuus mennä kuulemaan, miten alan muusikot ottavat haltuun aikanaan myös Alpo Suhoselle kuuluneen, pedantisti restauroidun Villaforssin olohuonemaisen miljöön.
Tämä Kesäillan Allstars on nimensä mukaisesti aina sisältänyt maamme johtavia jazz-muusikoita, ja yhtyeen pitkäaikainen johtaja, Erik Lindström (1922-2015) sai räätälöityyn kokoonpanoonsa mukaan varmasti haluamansa kaverit.
Erkki Liikanen oli soittanut rumpuja Lindströmin yhtyeessä jo aiemminkin, ja mukana ovat vuosien aikana vaihtuvassa kokoonpanossa olleet muiden muassa Helena Siltala (1930-2022), Markku Johansson, Pentti Lasanen (1936-2021) sekä Seppo Hovi.
Musiikki ja soittamisen riemu ei muusikoista pesemälläkään irti lähde, ja nyky-Allstarsin puhemiehenä ja johtajana toimii basisti Atro ”Wade” Mikkola.
Kvintetin jazz solahti soimaan heti kello 20 jälkeen standardilla, jota kirjoittajanne muistista ei tähän löytynyt. Sitten puheenvuoron ottikin heti juuri kontransa varressa Mikkola, joka esitteli yhtyeen. Hovi seuraavassa sukupolvessa, Sepon poika Janne pianossa, pitkäaikainen saksofonisti Pekka Toivanen sekä nyt tämän vuoden keikoilla Allstarsissa vieraileva, juuriltaan suomalainen, amerikkalainen laulaja/saksofonisti Juli Wood.
Kesäilta oli saanut noin sata kuulijaa vetävän Villaforssin salin lähes täyteen, ja hehkuva lämpö teki konkreettisesti itseään tykö, kun Toivasen huilatessa 25 vuotta Chicagon jazz- ja blues-ympyröistä ammentanut Wood yhtyi laulullaan bändin menoon kappaleessa The More I See You. Iäkäs puuhuvila toimi akustisesti todella mainiosti, aina vain enemmän kuulijoitaan lumoten, kun seurasi Horace Silverin Enchantment.
Maukkaalla, vähitellen kasvavalla rumpuintrolla säveltämäänsä kappaleeseen, I Remember Silver, juuri Horace Silverin innoittamana, yhtyeen johdattanut Erkki Liikanen vangitsi yleisönsä taidokkaalla rumputyöskentelyllään välittömästi. Kompakti Gretschin setti oli yhtä soittajansa kanssa, ja ennen kuin Mikkolankin luonnehtima ”ei-mikään-rallatus” oli kuultu sen hiljalleen häipyvän rumpulopukkeen myötä, saatiin kuulla ja kokea Liikasen pikantti ja tyylitajuinen, pitkähkö rumpusoolo.
Kappaleista riippuen fonistit Toivanen ja Wood soittivat illan aikana yhdessä ja erikseen muun yhtyeen kera kvartettina tai kvintettinä. Parhaimmillaan puhaltimet soivat kuin yhtenä instrumenttina. Vaivatonta ja soljuvaa. Stairway To The Stars, jossa sorminäppäryyttään esitteli Mikkola ja sitten esimerkki kahden tenorisaksofonin kohtaamisesta kappaleessa Blues Up And Down. Maukasta fonien vuoropuhelua. Tunti oli sujahtanut ohi kuin yhdessä hujauksessa.
Puolen tunnin tauon jälkeen Allstarsin toinen setti aloitettiin Eddie Davisin Hey Lock -kappaleella, jossa jälleen olikin kysymys juuri fonien mittelöstä. Mikkola valisti juhlakansaa tämän tästä yhtyeen repertuaarin kappaleita esitellen, ja tämä pala sai alkujaan nimensä Davisin lempinimestä ”Lockjaw”. Mies kun oli kuulemma kuin yhtä puuta välineensä kanssa, heti instrumentin huulilleen saatuaan.
Mikkola halusi kuulemma kappalevalinnoissa myös varmistaa oman soolotilansa, siitäkös sitten todisteena kuultiin pitkä taidonnäyte Willow Weep For Me -ikivihreän myötä. Kappaleesta teki aikanaan 1930-luvulla harvinaisen paitsi säveltäjänsä (Ann Ronell) sukupuoli, myös tahtilajien muutokset kappaleen sisällä.
Kuultiin Pekka Toivasen yhtyeen repertuaariin vinkkaama Cannonball Adderleyn Wabash, jonka jälkeen pysäyttävän kauniilla haikeudellaan salin kuuntelemaan mykisti ja herkisti Toivasen soittaman intron myötä Erik Lindströmin Liian vähän aikaa.
Melankolia sikseen ja sukseen! Aikanaan Fred Astairen ja Ginger Rogersin elokuvassa Shall We Dance julki tuotu kappale Let´s Call the Whole Thing Off toimi nyt myös Allstarsissa kahden välisenä ”rupatteluna” a´ la Toivanen ja Wood. Letkeätä ja svengaavaa menoa, jota näin intiimissä miljöössä harvemmin on tarjolla. Varsinkin, kun kappaletta ei oltu kokoonpanolla koskaan ennen soitettu.
Kansansävelmä Ken voi tyynessä seilata, jonka Wood on sittemmin myös omilla levyillään taltioinut. Setin loppuun tämä vielä lauloi molemmilla kielillään standardin Secret Love (Salainen rakkaus).
Encore saatiin vielä tiiviinä pakettina soineen ohjelmiston jälkeen kellon ollessa 22.30 paikkeilla, Mikkolan muistelolla Lindströmistä. Tämä kun oli vastaavissa kohdissa keikkoja lausunut siihen tapaan, että ”ollaan sen verran jo vanhoja, ettei mennä turhaan tässä välissä lavan taakse”.
On the Sunny Side of the Street päätti hurmaavan jazz-puhteen. Ja Wood, joka oli samana päivänä suoraan lentokentältä autokyydillä paahtanut lounaiseen Hämeeseen, sai hänkin vetäytyä ansaitulle levolle ennen Allstarsin seuraavan päivän keikkaa Nuutajärvellä tokaisemalla hauskalla klangillaan ”väsyttää hieman”. Jazz-nainen luottomiestensä seurassa oli kaikkensa tehnyt, ja millä tavalla.
Musiikki on rajaton riemu. Oli kertakaikkiaan hienoa todistaa leveät hymyt ikivihreän jazzin lomassa lavan molemmin puolin. Erkki Liikasen vaivaton, nautiskeleva ja aitoa iloa hersyvä rumputaide jo pelkästään oli jälleen muistiinpainuva kokemus sinänsä. Se kuuluisa tatsi.
