En tiedä, olisiko tämän konsertin ajankohta voinut olla parempi. Pääsiäisen aikaan kun on tapana aina lankalauantaina järjestää kaikenlaisia rientoja, pitempiä vapaita ansaitusti kevään korvalla nauttiville työikäisille. Tervetuloa aikakoneeseen, suuntamme on 70-luvun alkuun!
Klisee edellä on kulunut ja halpa. Retroa kamaahan tämä kyllä on, vai sanottaisiinko paremminkin vintagea, mutta tämän artistin musiikin ja tekemisen kohdalla totuus on aina ollut, ja ilahduttavasti on yhä, tarua ihmeellisempää. Kaikkien aikojen jytämimmi, naisrockareiden esikuva ja rautainen bändiliideri Susan Kay ”Suzi” Quatro, pitäkää hatuistanne!
Hädin tuskin kello oli ehtinyt 19 kohdalle, kun rumpuintro ja taustanauhalta kuultu niminaisen sisääntulon kuulutus kajahti ilmoille, Detroitin rytmijyrä on täällä!
The Wild One, I May Be Too Young, Daytona Demon sekä Tear Me Apart! Ässät pöytään ja jauhot suuhun. Mitään ei jätettäisi nyt arvailujen varaan. Ensinmainittu kappale Quatron toiselta (Quatro 1974) levyltä, ja nimenomaan singleksi hiukan uudestaan jo aikanaan sovitettu versio. Toinen puolestaan singlenä julkaistu, loistavan riffin omaava ralli vuodelta 1975, kolmas samoin maaginen singlehitti vuodelta 1973 ja viimeinen keikan alun neljästä vedosta, Quatron neljänneltä levyltä (Aggro Phobia 1977), fonisoolon saanut Tear Me Apart. Huh hei!
Quatron kokoonpano on sitten alkuaikojen kvartetin kokenut vuosien varrella paljon muutoksia, mutta nyky-yhtye on paisunut jo yhdeksänjäseniseksi, Suzi mukaan lukien. Aika on vierähtänyt, trendit muuttuneet yhä ja uudestaan, mutta Quatron tallissa kun mennään musiikki ja soitto edellä. Nyt ei pelleillä pyroilla tai taustanauhoilla.
Pieni välipuhe Suzilta, ja heitto eturivin ykkösfanille, joka on ollut matkassa jo 50 vuotta: Mama´s Boy, jossa kosketinsoittaja sai soolonsa.
Maininta tulossa olevasta duettolevystä, ja sitten päästiin nimenomaan duettohittiin Stumblin´ In, jonka alkuperäisversiossa miesääni kuuluu The Smokien Chris Normanille. Tämä eroaa edellä kuulluista kappaleista kevyenä pop-rallina, josta kasvoi kyllä iso singlehitti 1978, mutta joka enteili selviä muutoksia Quatron alkuajan rankempaan menoon. Siispä hempeilyt sikseen ja ruotuun: 48 Crash.
2000-luvulle tultaessa Quatro on jälleen julkaissut enemmänkin levyjä, ja tehnyt myös yhteistyötä tuottajana toimivan poikansa, Richard Tuckeyn kanssa. Näitä hedelmiä nautittiin No Soul/No Control ja The Devil In Me -kappaleiden muodossa. Joku voisi nimittää tyyliä keskitien rockiksi, miksei AOR:ksikin.
Joka tapauksessa käytännön ongelma on sama kuin niin monella muulla artistilla. Radiosoittoa ei liikaa ole, ja fyysisiä levyjä ei oikein enää myydä kuin divareissa ja internetissä, joten aikalaisiin kuuluvat fanit ovat helposti tuuliajolla. Toki poikkeuksiakin on!
Hyvä veto Quatrolta 2017 oli lyöttäytyä kimppaan vanhojen kollegoidensa kera, ja niin syntyi levyllinen uutta retroa The Sweetin kitaristi-laulaja Andy Scottin ja Sladen rumpali Don Powellin kera nimellä QSP. Tältä levyltä kuultiin Slow Down.
Näin ei kuitenkaan tapahtunut käytännössä, kun Neil Youngin Rockin´ in the Free World tahkottiin ehkä rockeimmin koko illan annista, kunnes ensimmäisen setin herkissä tunnelmissa äitiään muistellen päätti Suzi soolona pianon ääressä: Can I Be Your Girl.
Puolen tunnin väliajan jälkeen kello 20.30 paikkeilla vaateparsi oli Suzilla vaihtunut tavaramerkkiseen nahkahaalariin, joka saa ansaittua huomiota, edelleen, ja toinen setti aloitettiin uudemman tuotannon parissa: Motor City Riders ja I Sold My Soul Today. Ja jos kerran CCR teki kappaleen Suzi Q, tämä niminainen tässä versioi meille puolestaan heiltä Uncovered-levynsä satoa Bad Moon Risingin verran. Hyvää ja virkistävää vaihtelua ennen Quatron viitisen minuuttia kestänyttä, värikkään ja tapahtumarikkaan elämäntarinansa pedanttia, mutta vikkelää kertausta.
Kuulostaa silkan pöyhkeältä egotrippailulta, mutta itseironinen ja hyvän huumorin omaava lady ei pelkää kertoa asioista niin kuin ne ovat. Aivan ensimmäisten faktojen joukossa hän kertoi tarkasti ikänsä. 72!
Pitää tässä muistaa, että jo 70-luvulla musiikkiuran lisäksi Quatrolla oli esimerkiksi näyttelijänäkin aivan pätevä tv-ura Onnen Päivien Leather Tuscaderona, ja nähtiinpä hänet meilläkin televisiossa myös suositussa Taistelupari-sarjassa muiden muassa. BBC:ssa oma radioshow hänellä on ollut vuosikausia ja rooli teatterissa 80-luvun puolivälissä Lontoolaisessa menestystuotannossa Annie Get Your Gun, ja myöhemmin myös musikaalissa ja niin edelleen.
Runokirjoja on häneltä myös julkaistu, ja nimitettiinpä hänet musiikin kunniatohtoriksikin Cambridgen yliopistossa 2016 yhdessä Wilko Johnsonin kanssa! Tarinansa päätteeksi Suzi kirjaimellisesti heilutti meille takalistoaan, ja sai kovat aplodit. Tätä ei ihan joka diiva, nuorempikaan, tee kyllä julkisesti!
She´s In Love With You, kunnes pieni vuoropuhelu basson ja koskettimien välillä. Kuullaan teemoja ja riffejä esimerkiksi kappaleista Superstition, Another One Bites the Dust sekä Smoke On the Water.
Sitten lisää Quatron omia ”vanhoja kultaisia”: Your Mama Won´t Like Me, Too Big sekä Glyserine Queen. Ei siitä mihinkään pääse. Nuo ovat ajattomia, ja klassikoita. Purkkaa tai jytää? Kyllä, siksi noita kutsuttiin silloin, nyt vereviksi ikivihreiksi, jos allekirjoittaneelta kysytään.
On todella hämmästyttävää, kuinka esimerkiksi 1973 ilmestynyt debyytti-LP, Suzi Quatro, anniltaan vakuuttaa edelleen, eikä Nicky Chinnin ja Mike Chapmanin tuottama äänimaisema aiheuta yhtään myötähäpeätä, kuten niin usein on vaikkapa vastaavien 80-luvun tekeleitten kanssa.
Bassosoolo a´la Suzi. Ei mitään virtuositeettia, siitä ei ole kysymys, viihdettä ja showta, joka keikoilla aina asiaan kuuluu, mutta sekin pitää muistaa, kuinka vaikeaksi on luonnehdittu päävokalismin yhdistämistä nimenomaan samanaikaiseen bassonsoittoon…
Kello oli vartin yli 21, ja Suzi kiipesi rumpukorokkeelle, rumpalinsa kaveriksi. Lattiatomit saivat kyytiä, kun ilmoille viidakkorumpujen tapaan rojautettiin hänen soittamanaan vähitellen kasvattaen introa Suzin ensimmäiselle ykköshitille, Can the Can (1973). Yleisö (lähes koko paikan Iso Sali täynnä) nousi seisaalleen taputtamaan tahtia, ja siitäkös Suzi sai vielä lisää virtaa. Devil Gate Drive päätti setin, kunhan Quatron basso viritettiin ensin alta aikayksikön. Lady piti tarkasti huolen laadustaan.
Encoreina saatiin kuulla If You Can´t Give Me Love sekä Sweet Little Rock ´n´ Roller. Koko yhtye poistui lavalta, jonne kuitenkin – istuimeksi – toimitettiin roudauslaatikko, jonka päälle Suzi istuutui laulamaan aivan viimeisenä numerona, kosketinsoittajansa säestämänä, The Eaglesin Desperadon. Tässä viimeistään huomasi, miten hyvin Quatron ääni on kaikki nämä keikkavuodet kestäneet. Niitä on takana jo 59, jos sitä häneltä kysytte.
Sananen Quatron bändistä. Rumpali oli vaihtunut nuorempaan sälliin, jonka ote oli nyt asiallisempi kuin edeltäjänsä. Kitaristi ja kosketinsoittaja hoitivat tonttinsa mallikkaasti, mutta jotenkin akateemisen persoonattomasti. Puhaltajat töräyttelivät riffejä ja fillejä tyylikkäästi harkiten, mutta taustalaulajien osuus oli oudon mitäänsanomaton. Tarvittiinko heitä? Olisi mainiota vielä joskus päästä todistamaan Quatron oman bändin alkuasetelmaa, kvartettia, elävänä.
Hieno, toki myös nostalginen, keikka. Kaksi tuntia ja vartti päälle. Silmiinpistävän varttunut, mutta tyytyväinen yleisö alkoi poistua salista. Oli siellä myös ilahduttava määrä nuorempaakin katselijakuntaa tullut paikalle. Ja tästä sana kiirii, se on varmaa. Kuten jo todettu, totuus tässä on tarua ihmeellisempi.
P.S.
Ensi vuoden syksyllä tämä musiikin harrastukseni täyttää sekin sen pyöreät 50. Olimme naapurin Jannen kanssa Quatron keikalla, uutuuttaan kiiltävällä Finlandia-talolla. Ensimmäisen kappaleen (Can the Can) intron tuli keikan aluksi yksin soittamaan rumpali Dave Neal, kun oli heittänyt näyttävästi nahkarotsinsa nurkkaan päänsä yli pyöräyttäen. Jälki oli jätetty.
