Vain pari keväisempää, huhtikuisen julmaa päivää välissä, ja suunta jälleen kohti Suistoa! Alkuasetelma oli jo pelkästään kirjoitettunakin kova: tarjolla intiimissä kattauksessa olisi arvostettu maailmanluokan basisti ja sittemmin myös pedagogi ja bassonsoiton opinahjojenkin perustaja, Jeff Berlin (70), vihdoin Suomessa oman yhtyeensä kera!
Porilaisen "tee se itse" -ryhmän, Validi Karkia -klubin nimissä – nyt kuitenkin Porin ulkopuolella – järjestetty keikka alkoi heti kellon lyötyä 20. Nimimies Berlin otti tilanteen, lavan ja mikrofonin haltuunsa kertomalla yhtyeensä matkasta lautalla Virosta Suomeen. Märkä iso elementti oli kiertuematkan varrella ollut miehelle selvästikin elämys. Olipa naapurissamme ollut kuulemma kylmempi sääkin.
Yleisö sai nöyrän kiitoksen heti pelkästä paikalla olostaan ja keikka aloitettiin kappaleella A Place of Know (In Harmony´s Way 2001).
Tämän jälkeen saikin itse kukin vain äimistellä sitä tauotta soljuvaa jazzia lähes kahden tunnin ajan, mitä Berlinin kvartetti hartaan vastaanottavaiselle yleisölleen tarjosi. ”I don`t play fusion anymore” -kommentti kuultiin jo keikan alkupuolella, sarkasmia (jota saatiin sitäkin makoisasti kyllä) tai ei, kuka lähes täydellisen salimiksauksen vallitessa, vieläpä olohuonemaisessa tilanteessa, haluaa alkaa määritellä kuulemansa äänellisen nektarin genreä!
Alkuun vielä Lien On Me (Lumpy Jazz 2004), Falling Grace (Low Standards 2013) ja Pale Glider, edellä mainitulta 2001-levyltä. Sittenpä Berlin esittelikin jo nuorekkaan taustaryhmänsä: Jorge Vera (piano), Emilio Garcia (kitara) ja Asaf Sirkis (rummut). Viimemainittu taisikin soittaa paikan omilla, kotimaisilla kannuilla, ja mitä edellä mainittuun mainioon miksaukseen tuli, kun Jeff siitä vasiten kysyi, kertoi ääni salista, että koskettimet saisivat olla kyllä hiukan isommalla. Koppi vinkistä otettiin.
On basisteja, jotka soittavat komppia, ja sitten niitä, jotka varastavat shown kitaristeilta. Mihin Berlin sitten Cort-pelinsä kanssa, hauskasti vähän kasvoiltaan Walter Matthauta muistuttavanakin, oikein asettuu? Johonkin noiden välimaastoon ehkä, mutta en vain vieläkään ymmärrä, miten helpolta vaativan rullaava soitto voi näyttää. Kävelevä, juokseva, rupatteleva ja melodinen basso. Sitä saimme Berlinin nelikielisestä. Ja se sarkasmi tuli bassosta eri korkeuksilta otettuna ”thank you´na”, miehemme sitä huulisynkatessa tämän tästä kiitokseksi aplodeille.
Berlin on myös niitä, jotka kritisoivat muiden tekemisiä, ja onpa joutunut pyytämään sanomisiaan anteeksikin. Merkillepantavaa on, että hän ei ole mikään seinäkoriste, ja jos yhtään edes vilkaisee, kenen kanssa mies on yhteistyötä tehnyt, niin tuloksena on nimenomaan muusikkojen ”kuka on kuka” -luettelo!
Silloin tällöin Berlin polki tossuillaan efektejään, ja oli myös aika istuutuakin välillä. Groovin´ High (High Standards 2010) pianon ja basson vuoropuheluna osoitti, millä uskomattomalla sorminäppäryydellä Berlin yhä toimii. Rullaava, sutikomppinen kappale oli eittämättä yksi keikan monista kohokohdista.
Tässä en nyt näköjään malta millään olla (itseoppinut, jos oikein sitäkään) ottamatta esiin nuotteja ja niiden lukua keikalla. Taustalla sekä Vera että Garcia soittivat lapuista. Todella tylsän näköistä touhua yleisön kannalta. Ymmärrän toki niiden läsnäolon muistin tukena, mutta miettiä kyllä sopii, että Berlin itse soitti kaiken ulkomuistista, kuten Sirkiskin.
Berlin soitti myös yhden pariminuuttisen soolokappaleen, kuinka improvisoitu (tästäkin oli hänellä puhetta) se oli, en osaa sanoa, mutta olin huomaavinani häivähdyksen Eric Claptonin Tears in Heaven -kappaleen teemasta pariin eri otteeseen, numeron kestäessä. Rauhallista, melodista nautiskelua.
Berlin antoi valituissa kappaleissa tilaa muillekin soittajille näyttää. Enimmäkseen bändin soittajien eri soolot olivat lyhyehköjä, ja maltillisia. Kitarasoundissa olisi toivonut hiukan lisää variaatiota, puhtaan kliinisen soinnin lomaan.
Vilpittömän uteliaana Jeff sitten kysymään, kuinka paljon paikalla oli basisteja, kitaristeja, rumpaleita tai kosketinsoittajia, tai soittajia yleensäkin. Tähän vastattiin, ja mies sitten tulokseen, että ”jos ei soita mitään, niin ulos”. Ei lähdetty.
Emeril Kicks It Up kulki mainosti, vaikka studioversion puhaltimia ei tässä nyt kuultukaan. Väliin mainospuhe miehen uusimmasta levystä, Jack Bruce -tribuutista Jack Songs (2022) sen sijaan kuultiin, ja tiedusteltiinkin sitten taas vähän yleisöltä, kuka sillä mahtaa soittaa. Tiedettiin. Berlin sanoi myyvänsä tuota sitten heti keikan jälkeen, jotta ”lapsensa saavat maitoa, kun äänitysteollisuus kerran on jo mennyttä.”
Chick Corean Desert Air ja Marabi (Champion 1985) päättivät ”viiden tähden” setin.
”Tämä keikka oli tässä”, oli Berlinin toteamus, mutta mitä siihen jo mainittuun sorminäppäryyteen (varoitus annettu) tulee, niin vielä mansikaksi kakun päälle kuultiin encorena Bach (Pump It 1986), joka nimensä mukaisesti ammentaa riffissään kuululta barokki-säveltäjältä. Mitähän tuohon mahtaisi Johann Sebastian lohkaista? ”Karkiasti sanottuna aika validia”, ehkä!
Vielä kertaalleen Berlin esitteli kyvykkään yhtyeensä ja itsensä polkaisten ”Ich bin ein Berliner”. Melkoinen iltapuhde jazzin parissa oli ohi.
Muutama sana tuli sitten vaihdettua siinä omaa Jack Songs -levyä hankittaessa. Herrasmies ja hauskakin vielä, tämä Berlin. Tätä kirjoittaessani ryhmä valmistautuu toiseen Suomen keikkaansa Porissa.
P.S.
En usko, että Puppe Strandberg on yhtään pahoillaan, jos tilaisuuden tullen kysytte häneltä, mitä Berlinin keikalla oikein nähtiin ja kuultiin. Kun en vieläkään ymmärrä sitä laadun määrää. Enkä saanut sitä pyytämääni adjektiivia häneltä. Oma varastoni kun loppui auttamatta kesken.
