EHX esitteli jo 2014 suoraan sähkökitaralla ohjattavan pedaalin, jolla pystyi tuottamaan varsin autenttisia kosketinsoitinsoundeja. Urkujen, pianon ja Mellotronin jälkeen vuorossa ovat nyt syntikat: Synth9 – olkaa hyvät!
Syntikoiden ja muiden sähköisten kosketinsoitinten soundeja on koetettu jäljitellä kitaralla pitkään ja vaihtelevalla menestyksellä. Kitaran rakenteen vuoksi todella uskottavaa ja monipuolista syntikkasoundia on ollut silti haasteellista saada aikaan. Sävelkorkeuden tunnistaminen etenkin polyfonisesti tai yksiäänisen vibratonkin tapauksessa on hankalaa. Lisäksi soiton ohessa syntyy otekäden liikkeistä johtuvia sivuääniä, jotka helposti sotkevat systeemiä. Parhaiten kitaran ovat syntikaksi muuttaneet ne firmat, joiden soittimet on rakennettu suoraan syntikkaohjaimiksi tai jotka ovat tarjonneet tavalliseen kitaraan liitettäviä erikoismikrofoneja ja muuntimia midi-ohjausta varten.
Electro-Harmonixin ensimmäinen Micro Synthesizer valmistui 1979 ja tästä liukusäätimillä kontrolloitavilla filttereillä toimivasta vehkeestä on sittemmin tehty eri versioita ja uusintapainoksia.
Nyt ollaan asialla aivan uusin eväin ja EHX on jo testannutkin tekniikkaansa askel askeleelta. Ensin esiteltiin sähköurkujen soundeja polyfonisesti emuloivat pedaalit B9 ja C9. Niiden perään tuoteperhettä laajennettiin mellotroniin Mel9:llä sekä sähköpianoihin ja muihinkin Key9:llä (Riffi 1/16).
Ja nyt sitten vuorossa on Synth9, joka tarjoaa yhdeksän emulaatiota soittajien hyvin tuntemista klassikkosyntikoista. Sen myötä EHX:n pedaalisarja haastaa jo Boss SY-300 -kitarasyntikan, jonka aikanaan printissä julkaistun testin voi lukea nyt myös Riffin verkkosivuilta.
Tanakka paketti
Synth9 on rakennettu samanlaiseen tukevaan koteloon kuin perheen aiemmat jäsenet, samanlaisilla kytkennöillä ja liitännöillä varustettuna: kitara sisään, lähdöt käsitellylle ja käsittelemättömälle signaalille ja kummallekin oma tason säätönsä. Kaksi kontrollia soundiparametreille ja kertokytkimellä valittavat yhdeksän eri soundia.
Oma virtalähde tulee mukana, joskin laitteen ilmoitetaan toimivan muidenkin valmistajien muuntajilla, kunhan jännite on yhdeksän volttia ja virran-antokykyä 100 mA.
Tavallisin tapa toimia pedaalien kanssa on kytkeä ja käyttää. Ohjekirjoja ei tarvita, eikä niitä aina edes ole. Synth9:n valokopiolta näyttävä ohjearkki on kuitenkin informatiivinen ja kannattaa lukea. Luulin ennen käyttöä, että Synth9 hyötyisi eteen laitetusta kompressorista kuten Key9, mutta sointia oli silloin tosi vaikea hallita. Ohje kertoikin, että Synth9 sisältää jo oman kompressorin ja ylimääräistä ei kannata käyttää. Tämähän auttoi heti.
Osoittautui kuitenkin vielä, että laite on tarkka sisääntulevan signaalin oikeasta tasosta: kitarasta on syytä laittaa hana melko auki, mutta ei liikaa, koska häiriöääniä muodostuu. Kaikki sävelet on syytä näppäillä kunnolla, plektralla tai sormilla. Kielten kevyt hiplaaminen ei riitä. Soittodynamiikkaan Synth9:n toistovolyymi ei kompression ansiosta paljoakaan vastaa – mutta niinhän alkuperäisten syntikoiden koskettimetkin olivat kytkimiä.
Bassollakin tämän pedaalin kerrotaan toimivan A-kieleen asti. Joissakin emulaatioissa kuitenkin oktaaverin avulla vielä matalammat äänet ovat mahdollisia, jopa kitaralla.
Soittotekniikan säätö on tarpeen
Soittotavan kitaramaisuuksia saa unohtaa. Dempatusta soitosta Synth9 ei tykkää eikä oikein liu’uttelustakaan. Samaten sormivibraattoa kannataa tarjoilla vain maltillisesti. Kielten venytyksiä vekotin kyllä seuraa hyvin, mutta tulokset saattavat silti poiketa totutusta. Ennemminkin on syytä antaa mahdollisuus laitteen omalle portamentolle tai filtterin pyyhkäisylle. Eikä muita efektilaitteita kannata samaan aikaan pitää päällä.
Soittaminen Synth9:n kautta pistää miettimään komppaamista eri tavalla. Ohjelmista OBX, Profit V, String Synth ja Poly VI toimivat polyfonisesti mainiosti, mutta ei niiden kanssa voi sointuja mättää leirinuotiotyyliin, vaan fraseerauksen ja sointujen keston on oltava toisenlaisia. Ja vaikka syntikasta soinnut soivat niin kauan kuin koskettimia painetaan, ei Synth9 anna ihan samanveroista sustainia.
Muutamat ohjelmista kuten Mini Mood, Mood Bass ja Solo Synth ovat parhaimmillaan monofonisena kuten esikuvansakin. Sooloääninä nämä toimivat jämerästi – kuten nuo polyfonisinakin käypäiset soundit – ja heti inspiroivat kokeilemaan syntikkamaista riffittelyä ja melodioita.
Laite seuraa soittoa hyvin ja latenssi on huomaamattoman pieni. Vauhdikkaaseen tilusoittoon vehje ei kannusta, koska filtterien kymmenien tai satojen millisekuntien jaksot eivät juuri ehdi reagoida 16-osiin tai muutoin hyvin lyhyisiin säveliin.
Selväksi soundisuosikiksi muhkean kasarihenkisesti soiva OBX ja heti perään Profit V tuo mieleen Toton ja muiden aikalaisten klassista soundimaailmaa. Mini Mood ja Mood Bass – näinhän nuo nimet on tässä pedaalissa kirjoitettu – puolestaan ehdottelevat vellovaa portamentoa Emersonin tyyliin tai pulppuilevan rämäkkää bassolinjan tuplausta.
Paljon säädettävää kahdestakin pyörittimestä
Kivaa kokeiltavaa riittää hyväksi aikaa, mutta jossain vaiheessa täytyy ruveta valikoimaan käyttösoundeja. Mutta miksi vain kaksi säädintä?
Tilanne saattaa tuntua rajoittavalta verrattuna koskettimistoa näpläävään syntikkavelhoon, jolla toinen käsi käy useasti kääntelemässä pitkää rivistöä pyörittimiä ja muuttamassa kytkimien asentoja. Mutta kuten todettua, molemmat kädet tarvitaan kitaran soittamiseen ja vekotin on pedaali, eikä ehkä siis käsien jatkuvasti ulottuvilla muutenkaan.
Soundien vaihtaminen biisien välillä vaatii kuitenkin kumartumisen pyöräyttämään valintasäädintä, ja on kutakuinkin varmaa, että uudessa syntikkasoundissa halutut kahden soundisäätimen asetukset ovat erilaiset ja nekin pitää muuttaa. Biisin aikana lennosta säätäminen onkin jo hankalampaa, vaikkakin joissakin soundeissa filtterin reaaliaikainen veivaaminen tekisi kivaa.
Hyvät asetukset täytyy siis kirjata muistiin, mutta samanlaistahan se oli aikoinaan syntetisaattoreiden käsittelijöilläkin, joilla oli muistilappuja ja teippejä merkintöineen liimattuna sää-ti-mien viereen. Ekspressiopedaalille eivät ole tehtaalla laittaneet liityntää, kuten ei ole muissakaan tuoteperheen pedaaleissa. Outoa sikäli, että onhan EHX:n Ravish Sitarissakin liitännät kahdelle ekspressiopedaalille…
Kahden säätimen tehtävät vaihtelevat jonkin verran soundi-emuloinneissa. Useasti Ctrl 1 on sävysäädin, mutta voi asettaa myös filtterin pyyhkäisyaikaa. Ctrl 2 taas voi eri laitteiden emulaatioissa määritellä oktaavin, modulaation, vibraaton, portamenton tai filtterin atakin. On siinä opettelemista.
Säätimien vaikutusalue on varsin laaja, joten yhdestä emulaatiostakin saa aikamoisen kirjon soundeja.
Ei vielä potkuja kosketinsoittajalle
Synth9 on hauska vehje, mutta vaativa: sujuvaan käyttöön pääsemisessä menee jonkin verran harjoitteluaikaa eikä hyviä soundeja voi tallentaa muutoin kuin kirjoittamalla ne muistiin. Soundeista toiseen vaihtamiseen kuuluu tyypillisesti sekä valintasäätimen että molempien kontrollien pyöräyttäminen. Yhteen biisiin ei ehdi napata kahta tai useampaa soundia tästä pedaalista. Toisaalta, laite tuskin on päällä koko iltaa tai edes useassa biisissä. Mutta silloin kun on, se kyllä selvästi huomataan.
Kojetta ei ole suunniteltu korvamaan kosketinsoittajaa kokonaan, eivätkä kaikki bändit näitä soundeja käytä, mutta nyt on kitaristille käypäinen mahdollisuus soittaa vintagehengessä melodioita, fillejä ja riffejä sekä funkyjä bassolinjoja kutakuinkin samanlaisina kuin kosketinsoittajakin ne vetäisi. Sointukompissa taas tutut kitaralle ominaiset ajatuskuvat on laitettava uusiksi ja pohdittava fraseeraukseen kompromissia, jossa pyritään mahdollisimman kosketinsoitinmaiseen ilmaisuun myös sointujen osalta.
Yhdeksän soundia Synth9:ssa on sekä vähän että paljon. Paljon siksi, että kaikkia näitäkään ei ehkä tule käyttäneeksi. Vähän taas siksi, että hienoa olisi ollut saada vaikka kolme erilaista Moogia, Oberheimia tai jousikonetta.
Ehkäpä EHX:lta tulee joskus toinen kokoelma tälle jatkoksi. Tekiväthän he kaksi urkupedaaliakin. Vielä kun kehittäisivät satsin akustisen pianon soundeja pedaaliin.
Electro-Harmonix Synth 9
• yhdeksän syntetisaattoriemulaatiota efektipedaalissa
• ohjattavissa sähkökitaralla tai -bassolla
• kaksi säädintä kullekin emulaatiolle
• erilliset lähdöt sekä käsitellylle että käsittelemättömälle signaalille
• oma virtalähde mukana
• hintaluokka 250 euroa
Lisätiedot:
• EM Nordic
• Soundtools
• Uraltone
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2017. Vastaavan tyyppisiä käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
Lisää nettiin avattuja laitetestejä näet alempaa tältä sivulta ja voit selata niitä myös tästä.
