Orange on tuonut markkinoille viime vuosina pikku hiljaa myös pedaaleja. Otimme niitä testiin toisiaan täydentävän nelikon.
Jos erottuvat Orangen vahvistimet massasta ulkonäöllään, niin samaa voi sanoa pedaaleistakin. Testinelikon kansi-illustraatiot ovat persoonallisia, ja samalla on nähty vaivaa keksimällä niille hieman erikoisia nimiä.
Käyttötarkoitukseltaan nämä neljä pedaalia poikkeavat selkeästi toisistaan. Getaway Driver on ”vahvistin pedaalissa”, Kongpressor optinen kompressori, kun taas Two Stroke on aktiivi-eq boost-toiminnolla ja Fur Coat fuzz-särö oktaaverilla.
Pedaalit toimivat yhdeksän tai 12 voltin jännitteellä, joka ainakin kolmessa ensin mainitussa tuplataan pedaalin sisällä 18 tai 24 volttiin. Samoin kolme neljästä on varustettu kahvalla, joka oli kätevä ainakin pedaalia ahtaasta kotelosta nostaessa. Getaway Driverissa sitä ei ole – lieneekö syynä tilan puute, sillä pedaalissa on kaksi lähtöjakkia.
Brittisoundia Celestionia myöten
Getaway Driver on toteutettu JFET-kytkennällä single-ended-tyylisesti A-luokassa. Esikuvana ovat olleet useat ’70-luvun brittivahvistimet, esimerkiksi Orangen varhainen OR-120. Yhdeksän voltin jännitteellä soundi muistuttaa valmistajan mukaan EL84-putkilla toimivaa vahvistinta, 12 voltilla taas EL34-tyyppistä.
Getaway Driverissa on yksi tulojakki (Driver) sekä kaksi lähtöä, joita voi käyttää yhtä aikaa. Normaali lähtö on bufferoitu, mutta ”läpinäkyvä”, toinen taas tarjoaa kaiutinsimulaation linjasoittoa varten. Jos siis haluaa käyttää pedaalia viime mainitussa ominaisuudessa, tulee se asettaa ketjun viimeiseksi. Kaiutin-mallinnuksen kohteena on ollut Celestionin G12H30, jollaista on käytetty ’70-luvulla myös Orangen omissa vahvistinkaapeissa. Eikä tässä vielä kaikki: vaikka pedaali olisi pois päältä, simulaatio toimii.
Volume- ja gain-säätöjen ohella säätövaraa antaa Bite, joka on presence-tyylinen sävynsäädin: mitä enemmän sitä avaa, sitä kirkkaammaksi soundi muuttuu. Pedaalin sisältä puolestaan löytyy painike, jolla voi leikata pois yli 20 kilohertsin ulottuvat taajuudet – hyödyllinen apu, jos pedaalia ajaa erittäin kirkassointiseen vahvistimeen.
Getaway Driverin sointi tuntui heti ensi nuoteista lähtien terveeltä. Itse käytin pedaalia yhdeksän voltin verkkolaitteella. Omistan erään 12 voltin jännitteellä toimivan säröpedaalin, ja verrattuna siihen ero oli dynamiikan suhteen selkeä Getawayn eduksi. Getaway Driver tuo mieleen brittikoulukunnan vahvistimet: särö on tiukka ja laulava, keskialueelta vahva, matalilta taajuuksilta kuiva. Fender-tyylistä soundia hakevalle tämä ei ole se sopivin. Omassa lajissaan kaikki oli kunnossa: pedaali oli pienellä säröasetuksella musikaalisesti ruvella, kun taas asteikon yläpäässä nuotit lauloivat komeasti. Silloinkin soundi pysyi erottelevana, ja esimerkiksi sävelten alukkeet erottuivat erinomaisesti. Täysin puhdasta soundia ei pedaalista saanut, vaikka gain-säätö oli täysin kiinni – silloinkin läsnä oli pieniä särön rippeitä mikrofoneista riippumatta. Kitaran volumea laskemalla siihen sitten pääsi.
Bite-säätö toimi mukavan maltillisesti kun kitaran kytki suoraan Getaway Driveriin. Vaikka yläpäätä lisäsi hyvinkin huomattavasti, soundin yläkerta ei muuttunut ainakaan omissa korvissani riipiväksi. Toki muiden edessä olevien vitkuttimien asetukset vaikuttivat asiaan eri tavalla.
Linjasoitossa Getaway Driver toimi mielestäni tässä hintaluokassa erinomaisesti, syötti signaalin sitten putkietuasteeseen tai audiosovittimen instrumenttituloon. Puhtaammallakin asetuksella soundi oli edelleen ihan mallikas, mutta silloin ero oikeaan vahvistimeen oli mielestäni selkeämpi. Bypass-tilassa sain Kongpressorin ja Two Stroken yhteispelillä ihan käyttökelpoisia puhtaita soundeja, toki neutraaleja sellaisia. Hyvä näin.
Kaksitahtikone
Two Strokea voi käyttää kahdella tapaa. Jos boostaamista ei kaipaa, pedaali toimii puhtaana ekvalisaattorina, kunhan Oil-säätimen vääntää nollaan. Tällöin vahvistustason suhde on 1:1 eli pedaalista lähtevä äänenvoimakkuus on yhtä luja kuin siihen saapuva. Jos taas haluaa mukaan buustin, niin sen kuin säätää halutun tason Oil-hanikalla; maksimissaan vahvistusta riittää 12 lisädesibeliin. Ohituskytkentä on bufferoitu Getaway Driverin tyyliin.
Pedaali tarjoaa kaksi taajuuskaistaa, jotka on merkitty Orangen perinteisillä symboleilla. Lo-kaistalla korjauksen voi kohdistaa 120 hertsistä 1,2 kilohertsiin, Hi-kaistalla taas 850 hertsistä 8,2 kilohertsiin. Korjausvaraa tarjotaan ihan kunnolla, +/-18 desibeliä. Esimerkiksi keskialuevoittoisen vahvistinsoundin sain helposti muunnettua kirkkaammaksi ja bassovoittoisemmaksi. Samoin boost-ominaisuudessa sai soolosoundin erottumaan soundimassasta enemmän kuin hyvin.
Kun ajoin pedaalin Getaway Driverin simulaation kautta audiosovittimen linjaan, ei ylätaajuuksien korostus muuttunut epämiellyttäväksi, vaikka treble-kaistan sääti maksimiin ja teki sille maksimikorostuksen. Jos taas Getaway Driver oli päällä, ja molemmissa pedaaleissa oli yläkertaa korostettuna, niin yhteisvaikutus oli makuuni jo turhan kirkas. Oikeilla korostuksilla pedaalien yhteissoundi kuitenkin asettui mainiosti.
Oil-säädin antaa puhdasta buustia 12 desibeliä. Pientä säröä tuli soundiin ainoastaan jos teki keskialueella älyttömiä korostuksia (+18 desibeliä). Maltilla käytettynä Getaway Driver toimi hyvin ketjussa muiden neljän pedaalin kanssa. Korjaus- ja leikkausvara riittää myös elektro-akustisen kitarankin kanssa, mikäli tuloimpedanssi mätsää soittimen mikrofonin kanssa.
Kongpressoria, kiitos
Kongpressor on toteutettu A-luokan optoelektronisella kytkennällä. Pedaalin esikuviksi ilmoitetaan vanhat studiokompressorit, joiden tapaan siinä on käytetty VTL5C3-piiriä. Soundia voi säätää viiden eri parametrin voimin. Volumella (maksimissaan 12 desibeliä) asetetaan pedaalista lähtevän äänen taso, Squash kontrolloi kompression määrää, Attack määrittää sen, kuinka nopeasti kompressio ottaa signaalista kiinni ja Release taas sen miten nopeasti kompressori palautuu kompressiosta. Chime puolestaan on sävysäätö, jolla soundiin voi lisätä ylätaajuuksia.
Ensimmäinen havaintoni oli, että Kongpressor tuo kitaran soundiin lisää läskiä. Tämä on optisille kompressoreille tyypillistä. Squash-säädön ollessa alle puolen välin kompressio pysyi myös pehmeänä ja tasaisena. Tämän jälkeen luonne ei sinänsä muuttunut, mutta ääni alkoi lyttääntyä selkeästi voimakkaammin – samalla myös voimakkuus lisääntyi merkittävästi.
Kongpressorin Chime-säädöllä pystyy tehokkaasti säätämään soundin luonnetta. Alkupäässä se tarjosi tumman lämpöisen soundin. Kitaran soundiin vertautuva ääni taas löytyi asteikon keskivaiheilla ja siitä eteenpäin mentiin kirkastuksen puolelle. Pelivaraa siis löytyy – sen kuin etsii sen oikean kohdan.
Pelivaraa antavat myös Attack- ja Release-säädöt. Ne ovatkin yksi asia, mikä erottaa Kongpressorin kaikkein edullisimmista vaihtoehdoista. Soundin luonnetta voi niiden avulla hallita enemmän, on tavoitteena sitten hienovaraisempi tai selkeämmin kuuluva kompressio.
Turkkitakki päälle
Fur Coatin esikuvana ovat ’70-luvun fuzz-pedaalit, eritoten oktaaverilla varustettu Foxx Tone Machine. Fur Coatin kytkennässä onkin käytetty esikuvan tavoin germanium-diodeja.
Mukana on myös Octave-toiminto, mutta sillä parannuksella, että nyt yläoktaavin tasoa voi säätää portaattomasti. Turkkirotsi on nelikon pedaaleista ainoa, jossa ohituskytkentä on toteutettu true bypass -periaatteella. Käyttöjännitteeksi kelpaa yhdeksän tai 12 volttia.
Fur Coat soi kuin fuzzin olettaakin soivan. Jyrkkä ja pörröinen soundi toi mieleen ’70-luvun levyiltä tutut, ei-niin-söpöt kitarasoundit. Gain-varaa on runsaasti. Puhtaasti soivaan vahvistimeen soittaessa nuotit soivat heikkotehoisillakin mikeillä pitkään. Kun hanaa avasi kunnolla, soundi muuttui sen myötä harmonisesti rikkaammaksi, mutta perusluonne säilyi.
Ajaessani Fur Coatin säröä Getaway Driverin pohjasoundin päälle, sain aikaan valmistajan lupaaman pitkään ja häröisesti soivan peiton. Jo linja-soitossa näiden yhteispelistä tuli tunne kuin olisi hieman isommallakin vahvistimella soittanut kaikkine häröäänineen.
Fur Coatin oktaaverin valtti on sen säädettävyys. Kun vedin säädön nolliin, matalissa kavrteissa oli ekstrapuhtia. Jos taas säätö oli kunnolla auki, sain korkeisiin nuotteihin tiukan ja erottuvan atakin, joka oli omiaan sooloihin ja melodioihin. Tämä toiminto myös addiktoi, sillä suurimman osan ajasta huomasin soittavani Octave-toiminto päällä.
Mallikasta jälkeä
Korkea käyttöjännite taitaa nykyään olla melkein enemmän sääntö kuin poikkeus ns. pro-pedaaleissa. Se tuo sointiin aimo annoksen dynamiikkaa ja sitä ”vahvistinmaisuutta”. Itse pidän tästä ominaisuudesta huomattavasti.
Mitään varsinaista moitittavaa en Orangen nelikosta muutenkaan löytänyt. Pedaalit toimivat mallikkaasti paitsi vahvistimen edessä, myös linjasoitossa. Paitsi, että Oranssit vakuuttivat soundilla ja omalla persoonallisella kulmallaan, niin sitä ne tekivät myös työn jäljellä: ulkoasu on tip top ja kohinataso alhainen.
Olin hieman yllättynyt kun katsoin pedaalien hintoja – positiivisessa mielessä. En olisi uskonut näitä ihan näin edullisiksi. Sen kuin kokeilemaan, josko Oranssista olisi uudeksi väriksi pedaalilautaan.
Orange Getaway Driver, Two Stroke, Kongpressor & Fur Coat
Efektipedaaleja kitaralle
Getaway Driver
• vahvistimen omainen pedaali kaiutinmallinnuksella
• sisäinen käyttöjännite 18 tai 24 volttia
• säädöt: volume, gain, bite
• hinta: 169 euroa
Two Stroke
• kaksikaistainen ekvalisaattori boostilla
• boost 12 desibeliä
• sisäinen käyttöjännite 18 tai 24 volttia
• hinta: 155 euroa
Kongpressor
• optinen kompressori
• sisäinen käyttöjännite 18 tai 24 volttia
• säädöt: volume, squash, attack, release, chime
• hinta: 140 euroa
Fur Coat
• fuzz-särö oktaaverilla
• toimii 9/12 voltin jännitteellä
• säädöt: volume, gain, eq, octave (oma kytkin)
• hinta: 169 euroa
Lisätiedot: Soundtools
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2018. Vastaavan tyyppisiä käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
Lisää nettiin avattuja laitetestejä näet alempaa tältä sivulta ja voit selata niitä myös tästä.
