Onko peukaloplektra kapine, joka vain haittaa soittoa ja kaupan päälle vielä tukahduttaa sormesta verenkierron? Vai sittenkin mahdollisuus, joka voi avata kitaristille uusia ovia, eikä hevilläkään putoa kesken soiton. Ja pätevätkö samat asiat sormiplektrojen kanssa?
Soitto tuntuu kömpelöltä, vanhat kuviot eivät onnistu, tuntuu kuin olisi samassa tilanteessa kuin soittouran alussa… Kuulostaako tutulta?
Peukaloplektran laittaminen sormeen ja siihen totuttautuminen ei houkuttele. Harjoittelu auttaa kuitenkin tässäkin asiassa, ja pikkuhiljaa varsinkin sormisoitto saa uuden ulottuvuuden peukaloplektran avulla. Peukaloplektran ei välttämättä tarvitse rajoittaa soittoa millään tavoin tavalliseen verrattuna, vaan se voi tuoda mukanaan uusia mahdollisuuksia.
Kuten normiplektroja, myös peukalo- ja sormiplektrojakin on tarjolla useampaa erilaista mallia, joista valita. Katsastin Suomen tarjontaa, ja pyrin samalla hieman pohtimaan, mikä niistä sopisi parhaiten erilaisille instrumenteille ja soittotavoille.
Soitin plektroilla teräskielistä akustista, resonaattorikitaraa, lap steeliä, pedal steeliä sekä tavallista sähkökitaraa. Näissäkin plektroissa kun on eroja, ja toisaalta peukaloplektraa voi käyttää samaan tapaan kuin tavallistakin.
Juttua lukiessa on huomioitava se seikka, ettei suinkaan kaikkien valmistajien kaikkia malleja ollut artikkelia varten saatavilla lähipuodista. Niinpä monessa tapauksessa valmistajan edustaminen jäi vain yhden tai muutaman yksilön varaan, vaikka tehtaan kataloogissa löytyisikin esimerkiksi eri paksuuksia/jäykkyyksiä samasta mallista.
Tätä artikkelia ei sen vuoksi ole syytä lukea markkinoita luotaavana vertailutestinä, vaan pikemminkin peukalo- ja sormiplektroilla soittamista yleisesti esiin nostavana juttuna.
Mitä hyötyä?
Miksi ylipäänsä ryhtyä käyttämään peukaloplektraa, jos se kerran tuntuu niin hankalalta? Miksei soittaisi vain tavallisella plektralla ja sen lisäksi pikkaisi tarvittaessa keskisormella ja nimettömällä?
Etu on luonnollisesti se, että peukaloplektralla soitettaessa jää näppäilyä varten vapaaksi yksi vahva sormi enemmän.
Samalla sormien ja koko näppäilykäden asento muuttuu rennommaksi.
Sormien ulottuvuus kieleltä toiselle liikkuessa paranee, kun etusormi ei ole enää kiinni peukalossa.
Esimerkiksi brittifolkkari Richard Thompson kertoikin pari vuotta sitten Riffille pystyvänsä tehokkaampaan sormipikkaukseen juuri tällä tavoin.
Lisäksi peukaloplektran voimakkuus ja tanakkuus on eri luokkaa. Tämän kuulee erityisesti sormisoittokappaleissa, joissa on ”Travis Picking” -tyyliin paljon kvintti- tai oktaavibassokulkuja nopeassa tempossa ja voimakkaalla dynamiikalla. Lisäksi seikka tulee ilmi myös aivan tavallisessa komppauksessa.
Juuri peukaloplektran jäykempi muoto on yksi syy tähän, samoin kuin se, että plektra on tiukasti kiinni peukalossa. Näin ollen sen sointi on hyvin samankaltainen jokaisella iskulla, mikä on eduksi kun haetaan tasaista bassoliikettä.
Tavallinen plektra antaa enemmän myöten ja myös hieman liikkuu sormien välissä, mikä vaikuttaa jonkin verran myös sointiin. Samoin paljaalla peukalolla näppäiltäessä peukalon eri asennot vaikuttavat helpommin soinnin laatuun. Toki loppupelissä nämä ovat makuasioita.
Edelleen vaikkapa keinotekoisten huiluäänien soitossa voi olla hyötyä peukaloplektran käytöstä. Tällöinhän huiluäänen tuottaminen onnistuu helposti etusormen ja peukaloplektran avulla. Juuri Nils Lofgren kehitti omintakeisen huiluäänityylinsä osittain peukaloplektran avulla.
Toki niitä hankalampiakin puolia on. Jos soittaja on tottunut käyttämään sormipikkauksessa paljasta peukaloa bassonuottien soittamiseen, peukaloplektran käyttö aiheuttaa aluksi luultavasti epäbalanssia ylempien melodianuottien ja bassonuottien suhteen. Matalat äänet kun tahtovat tällä tavoin tulla aluksi liian lujaa.
Eli tällöin vaaditaan muilta sormilta jo jonkinlaista vahvuutta ja voimaa, ellei sitten halua käyttää niissäkin sormiplektroja. Ja ehkäpä vuoroliikkeen heittäminen sormisoiton sekaan on hieman helpompaa tavallisella plektralla.
Jos ajatellaan nopeaa kieleltä toiselle liikkumista, kokisin sen olevan helpompaa ohuemmalla, lyhyemmällä, ja myös sopivasti joustavalla peukaloplektralla kuin kovin jäykällä ja paksulla.
Toisaalta massan määrä vaikuttaa luonnollisesti myös sointiin ja taajuuteen. Esimerkiksi soittajalle, jolla on vaikeuksia löytää balanssia juuri hiljaisemman sormikosketuksen kanssa, voi ohut ja löysä peukaloplektra olla se oikea hiljaisemman sointinsa vuoksi.
Samoin sellainen voi toimia erittäin tummasointisen instrumentin kanssa, kun plektran ohuus tuo sointiin diskanttia enemmän. Jos taas sormissa on voimaa, paksumpi peukaloplektra saattaa olla miellyttävämpi jämäkämmän kosketuksensa, otteensa ja tanakamman soinnin vuoksi.
Helpoin siirtymä
Eri plektrat tässä testissä erosivat kokonsa, paksuutensa, materiaalinsa sekä kärjen muodon puolesta. Jos otetaan lähtökohdaksi se, että normiplektraan tottunut haluaa aloittaa helposti peukaloplektran käytön, paras vaihtoehto oli mielestäni Fred Kellyn Bumble Bee hybridi-plektra.
Kuten Bumble Bee ́llä, myös Hercon tavallista plektraa muistuttavalla mallilla (medium) yksiäänisten soolo- linjojenkin soittaminen onnistui helpohkosti, ja plussana tulivat peukaloplektran ominaisuudet.
Sen enempää Bumble Bee ́n kuin Herconkaan sointi ja kosketus ei ollut löysähköinä plektroina kovinkaan tanakka, mikä on kolikon kääntöpuoli, jos ajatellaan vaikkapa Travis picking -tyylistä vaihtobassoa akustisella kitaralla ja medium-kielisetillä. Tuntuma jäi tuolloin aika heppoisaksi ja hieman huteraksi. Samoin resonaattorikitaran paksun kielityksen kanssa koin molemmat turhan köykäiseksi, kuten myös lap steelin ja pedal steelin kanssa. Sormessa plektrat pysyivät kyllä suhteellisen tiukasti puristamatta liikaa, joten kokeilu paksummalla/jäykemmällä mallilla saattaisi tuottaa hyviä tuloksia myös nyt ongelmallisiksi koetuissa paikoissa.
Fred Kellyn kapeakärkinen Speed Pick tuntui puolestaan eritoten sähkökitaran kanssa helpolta soittaa, sillä medium-paksuinen, hyvin kapea ja joustava kärki antoi helposti myöten kieliä vasten. 011-setillä sen löysyys toimi vielä suhteellisen hyvin, mutta ei välttämättä enää esimerkiksi akustisen kitaran medium-setillä.
Kuten edellämainitut mallit, myöskin Speed Pick voisi olla hyvä juuri silloin, kun soittajalla on ongelmia peukaloplektran ja sormien kosketusvoimakkuuden balanssissa. Myös kieliltä toiselle siirtyminen lienee helpompaa, samoin kuin edestakainen läpi kielten komppaaminen.
Loistava tuntuma
Dunlopin metallinen ja reunoiltaan pyöristetty peukaloplektra lienee aluksi myöskin perinteistä muovista ja jäykähköä peukaloplektraa helpompi malli aloittaa. Se ei purista peukaloa yhtä paljon, ja sen sointi on hieman tummempi ja jotenkin pyöreämpi kuin muovisten, mikä on tietysti makuasia. Metallisena se kylläkin kuluttaa kieliä nopeammin kuin muovinen plektra. Plektra toimi mielestäni erittäin hyvin ainakin resonaattorikitaran ja steel-kitaroiden kanssa.
Oma suosikkini koko testiotoksesta oli Fred Kellyn normaalikärkinen Slick Pick -plektra, soitettavasta kitarasta ja kielityksestä riippuen joko medium- tai heavy-paksuisena. Se antaa juuri sopivasti myöten kieliä vasten, on hyväsointinen, ja pysyy sormessakin riittävän hyvin. Pystyin soittamaan sillä hyvin sormipikkausta, mutta myös nopeahkoa yksiäänistä soittoa sähkökitaralla, jopa tyyliin ”Scuttle Buttin” á la Stevie Ray Vaughan.
Aivan mainio tapaus peukaloplektrana, ja lajinsa paras ”all around” -plektra, johon olen törmännyt. Slick Pick -mallia on saatavilla sekä poly- että delrin-muovisena. Oma suosikkini materiaaleista oli delrin hieman pehmeämpisointisena.
Metallia on helpompi muotoilla
Testissä olleet Fred Kellyn muoviset sormiplektrat olivat nekin omanlaisensa ja mielenkiintoinen tapaus, koska plektra ympäröi koko sormen. En tiedä, miten päin valmistaja on ajatellut niitä sormiin laitettavan, mutta itse löysin parhaan tuntuman kun asetin plektraosan kynnen päälle. Miinukseksi koin tässä asennossa kylläkin tiukan puristuksen sormen pään ympärillä, mikä tuntui käyvän jopa kivuliaaksi pidempään soittaessa. Joka tapauksessa plektra tuntui vastaavan tavallisten kynsien soittotuntumaa hieman paremmin kuin muut kokeilemani muoviset sormimallit. Tällaisia plektroja voisikin ajatella käyttävänsä vaikkapa jonkinlaisena hätävarana, jos kynsi lohkeaa.
Jotkut harrastavat muovisten sormiplektrojen keittämistä, minkä jälkeen niitä voi väännellä oman mielensä mukaan. Testikappaleissa oli myös pari nimetöntä, perinteisen muotoista muovista sormiplektraa, joiden materiaali antoi jo valmiiksi myöten ja joita siis pystyi vääntelemään sormiin sopiviksi. Ne olivat kuitenkin joukosta kaikkein kömpelöimmän tuntuiset ja vaikemmat sovittaa sormiin.
Sen sijaan Dunlopin L-malli toimi asiallisesti ainakin resonaattorikitaran kanssa, jos pitää muovin soundista sormiplektroissa. Sitä ei kylläkään pysty taivuttelemaan.
Testissä olleista sormiplektroista pidin kaikkein eniten metallisesta Dunlopin mallista. Kosketukseltaan ja soinniltaan metalli toimiikin erittäin hyvin steel-kitaroiden kanssa. Samoin saadakseen aggressiivisen, modernin bluegrass-soinnin á la Jerry Douglas, on muovinen peukaloplektra ja metalliset sormiplektrat hyvä yhdistelmä resonaattorikitaran kanssa.
Eikä niiden käyttö toki tavallistenkaan kitaroidenkaan kanssa ole vierasta.
Näissä metallisissa plektroissa paksuus vaikuttaa mielestäni ennen kaikkea sointiin. Esimerkiksi resonaattorikitaran 016 – 056 -kielisetillä metallinen 018-paksuus soi hivenen kirkkaammin kuin 025-paksuus.
ProPik-merkin metallisia ja koko sormenpään kohdalta avoimia, kynnen päätä simuloivia sormiplektroja ei testiin löytynyt. Ne voisivat kyllä olla varsin varteenotettava vaihtoehto soittajalle, jolla on kynsiongelmia, ja joka hakee sormiplektran avulla nimenomaan kynnen ja sormenpään yhteissointia.
Jäykkä vaatii kunnon jännitteen
Joukossa oli myös perinteisempiä Nationalin ja Dunlopin jäykähköjä muovisia peukaloplektroja, joissa ei tietenkään sinänsä ole mitään vikaa. Normaalissa pikkauksessa ne toimivat hyvin, mutta soitettaessa kahdeksasosakomppia edestakaisella liikkeellä niiden tuntuma on jäykempi kuin esimerkiksi Fred Kellyn Slick Pick -mallin, puhumattakaan siitä että haetaan normaalin plektran kaltaista tuntumaa vaikkapa yksiääniseen soittoon. Toki kaikkeen tietysti tottuu ajan kanssa.
Mielestäni nämä plektrat toimivat parhaiten paksuhkoilla kielillä ja korkeilla kieltenjännityksillä. Kun kielten antama vastaus on voimakas, myös tiukka kiinnitys sormessa on tärkeää. Ja nämähän pysyvät, mikäli plektra vaan on muotoiltu kunnolla.
Pedal steelin kapeissa kieltenväleissä kaikkein paksuimmat mallit ovat kylläkin ehkä hiukan kömpelön oloisia.
Lopuksi vielä pieni ohje kenenkään vasta-alkajan päättelykykyä aliarvioimatta, seuraava kun saattaa tapahtua peukaloplektraa ensimmäistä kertaa kokeileville. Kiinnitä plektra sormeen oikein päin, eli varsinainen plektraosa peukalon alapuolelle. Sama pätee sormiplektroihin. Tämä ni- mittäin helpottaa huomattavasti soittotuntuman löytämistä. Ja kuten soittamisessa yleensä, tietysti tässäkin tapauksessa harjoittelu tekee ihmeitä.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2010. Vastaavantyyppisiä käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidät näitä juttuja hyödyllisinä tai viihdyttävinä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
