Andy McCoy on 2000-luvulla ollut otsikoissa lähinnä ulkomusiikillisista ansioistaan. Vaikka Andyn parhaat timantit löytyvätkin edelleen Hanoi Rocksin levyiltä, on uusi levy kova näyttö aikakautemme värikkäimmän rockpersoonan biisintekijäkyvyistä.
Komeasti avattaviin kansiin paketoitu vinyyli on täynnä tuttua McCoyta kuvastoa. Kuvissa tähti postailee merirosvokuteissaan kynttelikköä kantaen, myyttisenä linnanherrana.
Levyn nimi on kirjoitettu myös japaniksi kuin merkiksi, ettei kyse ole mistään härmäläisestä suomirockista. Epäilemättä rock’n’roll -legendan nimi kiinnostaa edelleen niin Kaukoidässä kuin Atlantin toisella puolen, vaikka Hanoi Rocks -saaga alkaa olemaan jo outoa folklorea alle kolmekymppisille.
On kuitenkin ilahduttavaa huomata, että kyse ei ole vain komeista karkkipapereista, vaan sisältö yllättää kirpeydellään. Albumi on täynnä verevää rock’n’rollia vahvoilla melodioilla.
Eihän koira karvoistaan pääse, materiaali on taattua McCoyta. Siinä voi halutessaan kuulla Hanoi Rocksin – olihan bändi pitkälti McCoyn luomus – mutta olisi aivan liian helppoa kuitata levy reliikiksi, jolla yritetään vain rahastaa faneja.
McCoy on kynäillyt kymmenen uutta biisiä, joissa on kliseisyydestään huolimatta kaikki rockklassikon ainekset. Ja mitä muuta rock onkaan kuin lainailun taidetta, jossa kliseet ovat oikein käytettyinä ladattuja aseita?
Ensimmäinen puolisko rullaa varmasti, välillä hieman yllätyksettömästi, mutta osoittaen että tosissaan ollaan. Andyn kitaraklikit ovat tunnistettavia, mutta mies on vedossaan ja kokonaisuus toimii nasevasti.
Yllätys koittaa levypuoliskon lopussa, kun päätösraita Maria Maria lävähtää trumpetteineen kaiuttimista. Meksikolaisia vaikutteita häpeämättömästi lainailevassa biisissä tunnelma on kaikin puolin kuin b-luokan westernistä. Saluunassa raikaa espanja ja kalkkarokäärmeet luikertelevat nurkissa.
Kakun kruunaa Andyn känisevä laulu, joka sopii oudolla tavalla keitokseen kuin sitruuna halvan tequilan kanssa. Menoa ryydittää perkussioin vahvistettu mariachi-orkesteri ja ollaan hyvin kaukana McCoyn tavaramerkeiksi tulleista rockkliseistä.
Kun tästä järkytyksestä on toettu, on B-puoli vahva näyttö McCoyn biisinkirjoitustaidoista. Hienosti rokkaava Bible and a Gun voisi aivan hyvin löytyä Hanoin kulta-ajan levyiltä.
Varsinainen ässä on kohtalokkaasti soiva The Hunger, joka tarttuu korvaan kuin purkka modin tukkaan. Ollaan 70-luvulla glamrock padan äärellä ja kaikki tuntuu taas ajankohtaisen freshiltä.
Andy esittelee slidekitaristin taitojaan ja biisit ovat upeasti sovitettuja. Levyn ehkä upeimmasta raidasta vastaa kuitenkin Give a Minute, Steal a Year – täydellinen nimi rockstygelle! – joka yltää kvaliteetiltaan klassikkokategoriaan. Rolling Stonesin mieleen tuova slovari soi uljaasti kuin Wild Horses.
Ei McCoy ole varsinaisesti pystynyt uusiutumaan kitaristina enää aikoihin ja laulajanakin hän on toisinaan hieman ponneton, mutta kaiken tämän mies kuittaa sillä kuuluisalla, pohjattomalla itsevarmuudellaan. Kilsat ovat vain kasvaneet uskottavuutta ja tunnetusti rock’n’rollissa se on välttämätön polttoaine.
Tärkeimpänä ominaisuutena pidän silti herran kykyä luoda mielenjääviä melodioita ja saada kliseisen ummehtunut rock kuulostamaan tuoreelta.
On myös hienoa, että tuotanto on kauttaaltaan huoliteltua ja McCoylla on komea joukko huippumuusikoita Antero Prihasta Haavistoon veljeksiin Olliin ja Janneen – ja vieraileepa levyllä Sami Yaffakin. Taustalaulut soivat myös komeasti, kööreissä Janna Hurmerinta ja Sammy Aaltonen, joka on vastannut myös kokonaisuuden äänityksestä ja miksauksesta.
Vielä kun maestro onnistuisi kasaamaan ympärilleen bändin, joka nousee samalle levelille lavakarismassa ja persoonallisuudessa. Nyt kyse on yhden miehen teatterista, jossa spotteja on vain yksi.
Andy McCoy: 21st Century Rocks (Ainoa Productions, 2019)