Jo vuosituhannen alussa perustettu kotimainen Crimson Sun on kypsytellyt musiikkinsa suloja rauhassa, sillä yhtyeen debyyttilevy näki ensimmäiset hartaat silmäyksensä vasta vuonna 2015. Omakustanteena julkaistava Fates on heidän toinen täyspitkä albuminsa.
Verenpunaisesta auringosta singahtanut syntikkavetoista melodista mäiskettä takova bändi on ollut jonkinlaisessa nosteessa viime vuosina, mikä ei sinänsä ole ihme, koska tällainen simppeli naislauluvetoinen kevytmetalli on kerännyt suosiota kansojen syvissä riveissä jo pidemmän aikaa. Ja on todettava, että päällisin puolin homma onkin varsin mallikasta ja salonkikelpoista.
Fates vaeltaa pitkälti samoja polkuja kuin esimerkiksi Battle Beast tai Amaranthe. Meininki on siis modernin metallin pirtaan valitettavan usein istuvaa, eli yllätyksetöntä ja vailla vaarantuntua.
Liian moneen kertaan kuullut pikkunätit melodiakulut kulkevat korvasta toiseen jättämättä sen suurempia muistijälkiä.
Varman päälle pelatut sovitusratkaisut tuovat kyllä ammattitaitoisen pintasilauksen, mutta jättävät samalla musiikin sielun onttona rannalle vaikeroimaan.
Äskeisestä kyynisestä kritiikistäni huolimatta on kuitenkin myönnettävä, että albumilla on myös hyvät hetkensä.
Klassisesta musiikista vaikutteensa hakevan The Prisonin päämelodia on erittäin tyylikäs ja sitä voikin pitää albumin kirkkaimpana helmenä. Essence of Creationin tarttuva kertosäe ja Trailblazerin räjähtävä energisyys erottuvat myös edukseen tasapaksuhkosta massasta.
Crimson Sunin kakkoslevy on sinänsä varsin oiva sekoitus poweria, sinfonista heavya ja melodethia.
Palaset ovat periaatteessa oikeilla paikoillaan ja yhtye kuulostaa osaavalta ja yhteen hitsautuneelta. Sävellyksien muovisuus ja omaperäisyyden puute aiheuttavat kuitenkin sen, että liian usein kappaleista jää valju jälkimaku.
Fates ei missään nimessä ole huono levy, mutta valitettavasti se ei kokonaisuutena kanna kuin ”ihan kiva” -osastolle asti.
Crimson Sun: Fates (omakustanne 2020)
