Eero Koivistoinen Quartet, ”Illusion” ei ole mitään illuusiota nimestään huolimatta, vaan huikea osoitus veteraanifonistin taidoista ja kyvyistä tehdä edelleen uutta musiikkia ja nytkin nuoremman sukupolven muusikoiden kanssa. Alexi Tuomarila pianossa, Jori Huhtala bassossa ja Jussi Lehtonen rummuissa.
Levy pitää sisällään seitsemän kappaletta, jotka yhtä lukuun ottamatta, ”Blue in Green”, ovat Koivistoisen käsialaa. Täytyy myöntää, että ennekuin olin kuullut levyä yhtään, ennakkoluulot olivat sellaiset, että jatkuuko Coltranemainen tyyli, vai onko jotain ihan muuta.
Onnekseni levy on kuitenkin suurimmilta osiltaan Eero Koivistoista itseään ja tämä on mielestäni selkeästi parempi kokonaisuus, kuin edellinen Svartille tehty kiekko. Pelkästään jo aloitusbiisi, joka onkin albumin nimikappale, antaa hyvän kuvan, siitä mitä on lopuilla kappaleilla odotettavissa.
Koivistoisen mukavan leijaileva soundi ja soolot, joita Alexi Tuomarilan herkullinen piano tukee täydellisesti. Suomi jazzia parhaimmillaan. Vaan kun sama taso jatkuu seuraavalla ”Big Five” kappaleella, nyt on äänessä sopraanofoni, joka sekin soi mestarilla upeasti.
Ensin yritin etsiä albumilta, jotain selkeästi erottuvaa kappaletta, mutta eihän se onnistu, ei sitten millään.
Soitatin tätä albumia sokkotestinä muutamille tuntemilleni amerikkalaismuusikoille ja sieltä tuli kommenttina, että kyllä he Koivistoisen tietävät, mutta miksi suomalaisia jazz-albumeita ei näy myyntilistoilla?
Eräs epäili, että levyllä äänessä olisi ollut Charles Lloyd. No joo, täytyy myöntää, että kun Lloyd mainittiin, niin, ehkäpä jotain pientä samankaltaisuutta sieltä kuuluu ? Totta on, että kyllähän näitä taidokkaita albumeita pitäisi saada isommankin yleisön kokoelmiin, varsinkin USAssa. Siinäpä markkinahenkilöille mietittävää, sen asian ei pitäisi olla illuusiota, vaan täyttä totta.
Takaisin levyn antiin, vanha tuttu ”Straight up” soi hienon bluesvivahteisesti ja taaskin Koivistoisen ohella esiin nousee Tuomarilan pianotyöskentely, toivottavasti tämän kokoonpanon yhteistyö jatkuu pitkään.
Yllättäen tuon kappaleen jälkeen palataan Hati hati -tunnelmiin hienolla foni ja piano duetolla Miles Davis klassikolla, ”Blue in green”, joka siis onkin tuosta sessiosta peräisin. Voi että, kuinka kaunis sovitus tuo onkaan. Tässä itse, kun olen toipuilemassa influenssasta, olen tuota duettoa kuunnellessani tullut siihen tulokseen, että voi kun saisi olla ulkona ja katsoa vihreän nurmikon kasvua sinitaivaan alla, tuon version soidessa taustalla.
Tuon hämyisän kauniin hetken jälkeen tuleekin Hannu Salaman runoon perustuva ”Hallanvaara”, jonka tunnelma onkin sitten ihan erilainen, kuin tuon edeltävän kappaleen. Aika tummasävyinen ja hiukan synkkäkin.
Oikeastaan olisin itse ehkä laittanut tämän kappaleen albumin lopuksi. Sen takia ,että tuo hiukan rauhaton tunnelma olisi saanut kuuntelijan miettimään, että mitä tämän jälkeen?
Toisaalta taas, kun albumi alkaa rauhallisesti, niin nyt se päättyykin samalla tyylillä. ”Goodbye M1” on nimetty YLEn kuuluisan ja legendaarisen M1 studion mukaisesti, jossa studion 35 vuotisen historian aikana on nauhoitettu lukuisia levyjä.
Ihan jos tiivistäisi muutamalla sanalla, niin tämä ”Illusion” on eittämättä eräs kotimaisen jazzin parhaimmista levyistä ja neuvon kyllä sen hankkimaan. Ette tule pettymään.
Konkarifonisti Eero Koivistoinen yhtyeineen soi nuoruuden innolla. Omasta mielestäni tämä albumi on parasta Koivistoista, vaikka jos laitetaan kaikki omalla nimellä tehdyt tuotoksetkin riviin. Hieno setti.
Eero Koivistoinen Quartet: ”Illusion” (Svart Records, SVART124cd)
