Tunnemme Eric Johnsonin sähkökitaristina, jonka harvakseltaan ilmestyneillä albumeilla on akustista ollut vain vähän. Uuden albuminsa saatesanoissa hän kuitenkin kertoo soittaneensa akustista kitaraa ja pianoa kotona lapsuudesta lähtien, ja nyt on aika omistaa kokonainen kiekko niille.
Johnson kuuluu siihen harvalukuiseen kitaristien joukkoon, jonka soundin ja tyylin yhdistelmä on varsin helposti tunnistettavissa. Ja silloin aina mietitään, millä pedaaleilla hän on soundinsa rakentanut.
Nyt kun tällä albumilla ei ole käytössä mitään pedaaleja, Johnsonin yllättäen tunnistaakin hänen lauluäänestään. Häene soitolleen tyypillistä sointujen hajottamista kuuluu sentään hiukan kitaralla Fatherly Downs’issa ja enemmänkin pianosäestyksessä, johon on siirtynyt kitaristimainen ote.
Muutoin soitto sen sijaan onkin varsin erilaista kuin häneltä on totuttu kuulemaan. Osa biiseistä on instrumentaalisia sooloja, osa laulettuja, muutamassa bändikaverit käyvät kevyesti avustamassa.
Muutama coverbiisi, loput uusia originaaleja. Varsinaista kitarasooloilua ei levyllä oikeastaan ole, koska useasti äänessä on vain yksi mies.
Johnsonin musiikki ei ole koskaan ollut hittihakuista ja tarttuvimmat biisit tälläkin levyllä tulevat coverosastosta, josta alkajaisiksi kuullaan rämäkän perkussiivinen tulkinta Paul Simonin Mrs. Robinsonista ja myöhemmin jazzpianon sävyttämä Hendrixin One Rainy Wish.
Uudet Johnsonin kappaleet ovat pienimuotoisia lauluja ja musiikillisia tutkielmia. Ne ovat varsin lyhyitä tunnelmapaloja, taitavasti esitettyä fiilismusiikkia, joista varsinkin Water Under the Bridge viipyilee mukavasti albumin jo soitua.
Tällaisia levyjä ei enää juuri tehdä. Suuri osa kappaleista on äänitetty kerralla purkkiin ja usein jopa laulu ja kitara samanaikaisesti. Vaikkei tämä olekaan virstanpylväs Johnsonin levytysuralla, kyseessä on mukava ja rauhallinen kuuntelukokonaisuus. Näitä biisejä tuskin kuullaan Johnsonin keikoilla.
Eric Johnson: ej (Provogue, 2016)
