Eric Johnson ei ole ahkerimpia keikkailijoita ja hänen viimevuotinen kiertueensa Euroopassa käsitti vain puolisen tusinaa keikkaa muutamassa maassa. Tähän asti on vain pitänyt arvailla, millainen meininki lavalla vallitsi. Okei, youtube tarjoilee muutaman maistiaisen, mutta onhan tällainen kunnolla äänitetty taltiointi soundeiltaan ylivertainen niihin verrattuna.
Settilista on aika monipuolinen katsaus Johnsonin uralta: mm. kaikkien tuntemat Manhattan ja Cliffs of Dover, uusimmalta levyltä Fatdaddy ja Austin sekä pari biisiä minullekin tuntemattomasta sivuprojektista Alien Love Child – näistä pitkä Last House On The Block on keikan improvisaatioiden kohokohta. Onpa siellä pari uutta biisiäkin, toki toinen on sovitun sointukulun ja pienen melodian päälle rakentuva lämmittely keikan alkuun ja toinen rokkiboogie Evinrude Fever. Ainoa tietämäni perämoottorille omistettu biisi, muuten.
Hendrix-covereita ei levylle ole laitettu, vaikka yksi näilläkin keikoilla on soinut. Liekö kuitenkin yleisvaikutetta Hendrixiltä, sillä Johnsonilla on tapana intensiivisen sooloilun tiimellyksessä siirtyä omaan aika-avaruuteensa sävelten pulputessa vuolaana virtana. Tästä eivät kaikki pidä, mutta se sattuu olemaan miehen tyyli ja maneeri ja sokkonakin tämän tunnistaisi. Basisti Chris Maresh ja rumpali Wayne Saltzmann pitävät biitin kurissa nokkamiehen irtautuessa sfääreihin.
Ainoana coverina – ja ainoana suorana bluesina – mukana on John Coltranen rivakka Mr. P.C., keikoilla jo pitkään kulkenut menopala, joka nyt vihdoin saadaan levyllekin. Tällä raidalla ja monella muullakin Johnson irtautuu bokseista ja on kokeilevampi kuin studiossa. Ihan jatsiksi ei sentään mennä, mutta on mukavaa kuulla varman päälle pelaajana tunnetun Johnsonin ottavan riskejä livetilanteessa. Tekniikkaa ja varmuuttahan riittää, joten homma rullaa eteenpäin vaivattoman tuntuisesti.
Miehellä tuntuu olevan jalka kiinni pedaalilaudan napeissa koko ajan, sillä soundit vaihtuvat nopeasti. Heti keikan alussa Zenlandissa on soundivaihdoksia jopa riffien keskellä ja melkein kaikki asetukset käydään hetkessä läpi. Kaikua, chorusta ja fuzzia annostellaan tutusti ja kautta keikan varsin reilulla tavalla. Mutta Zap’in ja Last Housen murskaavimmatkin jytäsoundit sopisivat audioesimerkeiksi erottelevasta säröstä. Johnson kehittää jyrkkiä kontrasteja soundien avulla ja usein kuulostaakin kuin kaksi kitaristia vuorottelisi palloitellen erilaisia ideoita keskenään.
Kyllä lähtisin tällaista keikkaa katsomaan paikan päälle. Kunhan nyt ensin saataisiin Johnson käymään. Siihen asti on tyytyminen tähän julkaisuun.
Usein livelevyillä täytetään aikaa seuraavaa studiokiekkoa odotellessa. Levyn mukana seuranneen tiedotteen mukaan tulossa olisi kohdakkoin uutta materiaalia sekä sähköisenä että akustisesti ja vielä duolevy Mike Sternin kanssa.
Eric Johnson: Europe Live (Provogue Records 440)
