No oli kyllä sitten jo korkea aikakin! Lappeenrannan lahja Suomelle, mestarikitaristi Jarmo Nikku, lataa pöytään vasta ensimmäisen soololevynsä, ja voi hyvästä syystäkin jälleen hymyillä, kuten tuo tavaramerkkinsä meille usein niin mainiosti näkyy.
Levy on erittäin tasaista laatua, ja hyvässä mielessä. Nimimies on eittämättä koonnut perusbändikseen haluamansa muusikot: Toisessa kitarassa on Jari "Heinä" Nieminen, bassossa Jari Heino ja rummuissa Topi Kurki. Vierailijoita, tai apumuusikoita on useita, muiden muassa Leevi Leppänen perkussioissa sekä Tuomas Kesälä koskettimissa.
Materiaali on kokeneen konkarin tyylittelyä hienostuneesti, kitaravetoisesti, mutta niin, että aina väliin saa oman solistivuoronsa tai soolonsa myös joku muu, Nikun ohella.
Albumin yhdestätoista kappaleesta yhdeksän on Jarmon omaa käsialaa, Niemisen kynästä ovat lähtöisin loput kaksi. Kitaramiehen ilmaisun painotus on tällä levyllä sähköinen.
Pelin avaa ajattomalla teemallaan Gold Tooth Coast, ja tekee sen niin moitteettomasti, etten ainakaan minä löydä yhtään poikkipuolista sanaa. Kappale soljuu korvissa tutunoloisesti, vaikka sen kuulee ensi kertaa (toki tätä kirjoittaessa ei niin enää ole).
Puhaltimet auttavat stemmoissa heti seuraavassa, hulppeasti nimetyssä ”Hell & Piisaa” -kappaleessa.
How´s Wlodek riffittelee kuin vain spontaanisti treenikämpällä jamittaen, ja yhtenä levyn parhaista hetkistä antaa jälleen myös puhaltimien puhua stemmoissa. Levyllä näitä hoitavat Panu Syrjänen tenorisaksofonissa ja Jukka Tiirikainen trumpetissa sekä flyygelitorvessa. Nikku antaa wah-wah-soolonsa puhkua maukkaasti.
Tuotanto on ehkä jo piirun verran liiankin puhdasta. Se kuuluisa makuasia! Nikun lisäksi asialla on ollut Speedy Saarinen, ja äänityksestä ovat huolehtineet Leppänen sekä Syrjänen.
Jarmon kitara puhuu kauniisti, kuin olisi ihmissolisti. Riffit ja teemat vievät kuulijaa, eivätkä meinaa.
Kappale ”Ellei” voisi helposti olla Lee Ritenourin levyltä, ja Sketches of Davessa Kurki lainaa fillissään yhtä kesällä maahamme tulevaa konkaribändiä, joko kieli poskessa tai tahattomasti.
Yhtye kauttaaltaan tukee Nikun soitantaa taidokkaasti – tarkasti, mutta vapaasti hengittäen. Olisiko (se peijakkaan) klikki jätetty nyt tällä kertaa pokkana kokonaan pois pelistä ?
Kappaleet ovat kyllä pitkähköjä, mutta radiosoittomielessähän tätä ei ole tehty. Tempoa soisi olevan välillä reippaamminkin, mutta ainoaksi puutteeksi tässä jotenkin itselleni jää kappaleiden samankaltaisuus. Asian voi kyllä kääntää myös tasaiseksi, pettämättömäksi laaduksikin, ihan yhtä hyvin!
On todella hienoa, että veteraanirumpali Vesa Aaltosta muistetaan hänelle omistetulla, akustisella palalla! Tuo mainio suomencozypowell!
Niemisen säveltämä Just A Little Bit tuo kokonaisuuteen upean lisän, ja sitä mukavaa laaksoa kukkuloiden väliin. Molemmat kitaristit namittelevat. Ai jai!
Bassokoukkuja tarjoillaan herkullisesti myös, ja Heino taituroi etenkin Hat Matterissa ja Look, No Shoes -vedossa, jonka keppi-intro on yhtä nautiskelua. Sitä aina – ja varsinkin nyt – tuikitarpeellista slide-tulkintaa Nikku tarjoilee malliksi Bluesville Express -rallissa.
Ja niin kuin aina ennenkin: ei muuta kuin jalkaa monitorikaapin päälle, keikalle, ja sassiin! Nikku näyttää, miten se tehdään! Tarvittaessa myös maniskalla!
Jarmo Nikku: Line by Line (Turenki Records, 2019)
