Taiteilijanimellä ”Kihara” soolouraa tekevä Juho Pitkänen on hankkinut kannuksensa Hurriganes-kitaristina. Remun oikea käsi taitaakin seitkylukuhenkisen rock-kitaroinnin suvereenisti. Toisella soololevyllään Kihara viimeistään vakuuttaa myös biisintekijänä ja artistina.
Classic Rock on tyylilajina ristiriitainen. Toisaalta nojataan nostalgiaan, toisaalta jo nimi kertoo, että nyt vertaudutaan suoraan rockin ajattomimpaan ydinmehuun, sen parhaimmistoon. Yritetäänkö siis luoda jotain ”suurempaa”, kenties? Ajatonta?
No, Juho Pitkänen ei varmastikaan ole tällaisia asioita pohtinut biisejä säveltäessään, mutta tuo karsinointi osuu kuitenkin mielestäni jotenkin oikeaan hänen musiikistaan puhuttaessa. Verbalisointi on muutenkin aina hankalaa taidetta ruotiessa, joten pahoittelen jo nyt, jos tämä banalisoi arvosteluni.
Classic rockin puhdasoppisin edustaja Härmässä on ollut pitkään Von Hertzen Brothers. Kiharaa onkin paikoitellen helppo verrata VHB:n mahtipontiseen stadionrockiin, sillä tyylillisesti he ammentavat samoista hippiaikakauden aineksista. Ihan samanlaista vyörytystä Kiharan musiikki ei kuitenkaan ole.
Laulaja-kitaristin tontilla seisovan Kiharan taustalla onkin vain kolmen muusikon perusbändi, se tekee eetoksesta jo huomattavasti ilmavamman. Yleissoundi onkin pitkälti keulakuvaansa nojaava ja keitoksessa on myös aineksia perinteisestä brittibluesista. Huomioni kiinnittyy myös Kiharan rauhoittavaan laulusoundiin, joka tekee biiseistä kerronnallisia. Here Again -laulussa tarinaa täydentää maukkaasti ja maltilla soiva roots-henkinen kitara. Tämä kaikki tekee kokonaisuudesta eheän. Tätä kuunnellessa mieli rauhoittuu ja matkataan kohti valoa.
Levyn helmi on B-puolen avaava Wilderness. E-bow ulisee kuin tuuli nummilla, ja irkkumaiset poptunnelmat tuovat yllättäen mieleeni vanhan U2:n. Loppua kohden kappale kasvaa korkeuksiin, huipentuen upeaan kitarasooloon, jossa voi kuulla Lynyrd Skynyrd -sävyjä Freebirdin hengessä. Pitkäsellä on soitossaan vahva kädenjälki ja hän saa kitaran laulamaan kuin satakielen – ja tarkoitan tätä ihan kirjaimellisesti. Komeaa.
Suomi on lukemattomien upeiden kitaristien maa, eikä tekninen briljeeraus ole enää mikään hämmästelyn asia. Haasteena onkin se, kuka pystyy puhaltamaan biisin jotain uutta, nostamaan sen liitoon. Eittämättä Pitkäsen vahvuus on kyky kannatella biisiä melodisella soitollaan. Vingutuksen ja sorminäppäryyden sijaan hänen soitostaan löytyy laulavuutta ja vahvan persoonallinen soundi, jotka vievät biisiä eteenpäin. Solistiset tarpeet eivät mene asian edelle.
The Song of You jatkaa vinyylin B-puolta luontevasti pop-sävyisenä. Kertosäkeessä ja varsinkin sen jälkeisessä kitarateemassa on radiokoukkua. Sen sijaan, että tätä viisua olisi julkaistu erillisenä raitana, on pitkäsoittoa ennakoinut sinkkujulkaisun muodossa Wolves. Se onkin rohkea teko, sillä Wolves on yli kahdeksanminuuttinen eepos, jossa kuulee samassa paketissa koko brittiläisen old school -rockin historian. Paljon tuttuja elementtejä sisältävä viisu onnistuu kuitenkin pääsemään vuoren huipulle ja antamaan katharsiksen.
Kaiken kaikkiaan Kihara on ottanut ison harppauksen debyyttilevyltään kohti isompia lavoja. Toivottavasti paljon sooloartistina kitaransa kanssa keikkaillut Juho Kihara saa kuitenkin koko bändinsä lavalle soittamaan näitä hienoja lauluja.
Kihara: Reaching For The Light
(KiharaMusic, 2022)
