Vuonojen maassa virtaa muutakin kuin black metallin tummaa eliksiiriä. Norjalainen Leprous on mielenkiintoinen orkesteri, jonka juuret ovat syvällä minimalistisen progressiivisen rockin kehdossa.
Viisihenkistä yhtyettä luotsaava vokalisti-synisti Einar Solberg on surumielinen maestro, joka repii sielut auki herkällä tulkinnallaan. Pitfalls onkin pitkälti yhden miehen show, sillä estradin valloittava solisti on vastannut myös albumin sävellyksistä.
Lauluvetoinen albumi on varsin riisuttu ja alaston kokonaisuus, mutta pinnan alta löytyy paljon häikäiseviä nyansseja.
Kappaleiden hauras tenho onkin lähes käsin kosketeltavaa. Äänimaailman dynaamiset vaihtelut korostavat biisien voimakkuutta ja aiheuttavat värisyttäviä efektejä kuulijassa samalla kun viehkeät harmoniat tunkeutuvat tajuntaan rauhallisesti hiipien.
Kaunis ja heleä Below avaa levyn tyylillä. Leprousin mittapuulla helposti lähestyttävä kappale onkin levyn parhaimmistoa.
Suurimmat suosionosoitukset saa kuitenkin Anatheman tuotantoa muistuttava Distant Bells, joka kasvaa kuin irstas galaksi matkatessaan kohti vääjäämätöntä kliimaksiaan.
Kaikista kehuista huolimatta on todettava, että Pitfalls ei ole virheetön kokonaisuus.
Pelkistetyn ulosannin sudenkuopaksi muodostuu ajoittainen puuduttavuus. Muutamat kappaleet, kuten Foreigner ja The Sky is Red, ovat sävellyksellisesti keskinkertaisempia, eivätkä jaksa täysin pitää mielenkiintoa yllä.
Kokonaisuutena albumi on kuitenkin erittäin laadukas ja virkistävän omaperäinen.
Leprous: Pitfalls (Century Media, 2019)
