Ville ”Little Willie” Mehdon edellinen levy oli bändin kanssa autenttisella soundilla äänitetty puolituntinen svengipala Chicago Blues -hengessä. Tällä kertaa ilmaisu on pelkkää akustista bluesia ja Mehto on asialla aivan yksin; kyseessä on soololevy sanan todellisessa merkityksessä, sillä hän vastaa paitsi soitosta ja laulusta, myös äänityksestä, miksauksesta ja masteroinnista. Levyn kappaleet ovat myös kokonaan hänen käsialaansa.
Huuliharpun ohella Mehto soittaa levyllä tavallista akustista kitaraa sormipikaten ja resonaattorikitaraa slide-putkella. Liukukitaristina hän ei ole suoranainen virtuoosi, eikä soitto ole aina niin erityisen vireistäkään, mutta on myönnettävä, että jotain perverssillä tavalla viehättävää Mehdon slide-otteessa on.
Monet kappaleista ovat lähinnä yhden soinnun vamppeja, esimerkiksi ”Low Down Woman” tai field holler-tyylinen ”Jungle Baby”. Osa taas on erilaisiin blueskiertoihin perustuvia, kuten 8-tahtinen ”Could You Love Me”, jossa Mehto myös pikkaa akustista kitaraa mukavan sävykkäästi.
Levyä alleviivaa Little Willie Mehdon usein primitiivinen ulosanti erityisesti laulajana, joka saattaa jakaa mielipiteitä. Itse pidän lopputuloksesta ja levyn tinkimättömästä asenteesta. Kaiken tämän lisäksi Ville Mehto kunnostautuu There Ain´t No Coolin´-uutukaisellaan myös äänittäjänä ja miksaajana, sillä levyn soundimaailma on kauttaaltaan selkeä ja orgaaninen.
Tietoa artistista netissä
Little Wille Mehto: There ain’t no coolin’ (2014, Mountain Ash Records)
