Suomimetallin pioneeriyhtyeisiin kuuluvan Tarotin perustajajäsen Marko "Marco" Hietala tuli tunnetuksi jo 1980-luvulla – aikakaudella jolloin metallia kutsuttiin vielä heviksi. Laulava ”hevibasisti” kypsytteli ensimmäistä sooloalbumiaan varsin pitkään.
Hietalan liityttyä tällä vuosituhannella Nightwishiin on miehelle itselleen kaikkein omimman materiaalin tekeminen – tai ainakin julkaiseminen – jäänyt vähemmälle. Vasta Nightwishin jäätyä pidemmälle tauolle Hietala pääsi keskittymään pitkäaikaisen haaveensa, soololevyn työstämisen pariin.
”Mustan sydämen roviolle” on kasattu sekä uutta musiikkia että viimeistelty keskeneräisiä, taipaleen varrella syntyneitä aihioita. Jälkimmäiseen työsarkaan liittyy muun muassa joidenkin alun perin englanninkielisten biisien kääntäminen ensimmäiselle kotimaiselle.
2000-luvun mittaan suomesta on näet tullut sallittu kieli myös metallimusiikkiin, ja äidinkielellään Hietalakin halusi ensimmäisen soolonsa julkaista. Samalla etunimeen uran alussa tarttunut kansainvälinen c vaihtui takaisin kotoisaksi k-kirjaimeksi. Ja kuulemma pysyy.
Ja vaikka Hietalan levyn soundi onkin yhtä universaali kuin vaikkapa Nightwishilla tai Tarotilla, suomeksi tekstitettyinä biiseihin kasvaa täkäläisissä korvissa tietysti enemmän tarttumapintaa. Taitelija itse on kertonut, että soololle päätyneet biisit ovat joko henkilökohtaisempia kuin ne, joita hän on kokenut voivansa tarjota bändiensä levytettäväksi, tai sitten ne ovat olleet tyyliltään vääränlaisia bändien käsittelyyn. Soololevystä on tarkoitus julkaista myöhemmin englanninkielinen versio, Hietalan tekemisistä kun ollaan Nightwishin vuoksi kiinnostuneita ympäri maailmaa.
Levyn bändi on sama kuin Hietalan soolokeikoillakin: basisti-laulajan joukkoon kuuluvat kitaristi Tuomas Wäinölä, kosketinsoittaja Vili Ollila ja rumpali Anssi Nykänen. Wäinölä ja Ollila ovat olleet myös vahvasti sovittamassa, tuottamassa ja äänittämässä levyä.
Jos joku ihmettelee Nykäsen mukanaoloa metallialbumilla, niin hänpä onkin oikeastaan tuuraaja. Alun perin rumpaliksi ajateltiin Kai Hahtoa, jonka loukkaannuttua Nykäsen nimi nousi pakasta seuraavana.
Sitä paitsi luonnehdinta ”metallialbumi” on tässä kohtaa turhan rajoittava. ”Mustan sydämen roviolla” on vähemmän vääntöä ja huutoa kuin nykymetallissa keskimäärin, ja esiin nousevat enemmän progevivahteet. Hietalan näppärä luonnehdinta levyn genrestä onkin osuvasti ”hard prog”.
”Mustan sydämen rovio” alkaa lupaavasti, mahtipontisin köörein maustetulla ja tarttuvalla kappaleella ”Kiviä”, jota seuraava balladimainen ”Isäni ääni” ankkuroituu perinteeseen monessa mielessä, ja tarjoilee häivähdyksen jopa kalevalaista rytmiikkaa.
Analogihenkisen syna-arpeggion käynnistämä ”Tähti, hiekka ja varjo” esittelee käyntiin päästyään koukuttavia melodioita, rullaavan kasarihevin henkeen.
Levyn helmiä on myös jykevä ”Kuolleiden jumalten poika”, joka akustisella näppäilyllään antaa aluksi itsestään jopa kevyen vaikutelman, kunnes purkautuu jylhässä kertosäkeessä täyteen voimaansa. Tässä kappaleessa Hietala muuten osoittaa olevansa kansainvälisen ykköskastin hevilaulaja – jos siitä nyt oli kellään epäselvyyttä.
Vakavasävyisen levyn irtiottona toimii speed-metalliin viittaava ”Juoksen rautateitä”, jossa ilahduttaa Nykäsen polyrytminen rumpuvälike sekä Wäinölän tykittämä kitarasoolo, jonka melodia on loikannut kyytiin Reino Helismaan ”Meksikon pikajunasta”.
Hidas ”Unelmoin öisin” leijuu Hietalan oman lyyrisen bassosäestyksen varassa, jota koristavat kauniit huiluäänet.
Hietala itse soittaa levyllä basson lisäksi 12-kielistä kitaraa, Wäinölä vastaa kitaroiden lisäksi modulaarisynista, handpanista, perkussioista ja ohjelmoinnista. Ollilan arsenaaliin levyllä kuuluvat piano, Hammond, Rhodes ja muut koskettimet sekä ohjelmointi. Nykänen soittaa setin lisäksi lyömäsoittimia. Vierailijoitakin levyllä on puolen tusinaa, lähinnä klassiselta jousi- ja puhalllinosastolta.
Levyä on tehty Wäinölän ja kumppanien Sunbeam Imperial Studion lisäksi noin puolessa tusinassa muussakin paikassa ainakin parin vuoden aikana. Kaikesta editoinnista ja gridaamisesta huolimatta tulos kuulostaa kuitenkin aivan kohtuullisessa määrin elävältä, dynaamiselta ja ihmisten soittamalta.
Soitinnus on pääsääntöisesti melkoisen kookasta, ja toki jokin biisi olisi pärjännyt vähemmälläkin kuorrutuksella – mutta tähän genreen nyt vain kuuluu, että ”aina on tilaa vielä yhdelle raidalle”. Eikä siinä mitään, kokonaisuus on kasassa ja hallinnassa, kaikelle on raivattu tilansa kaistalla ja stereokuvassa.
”Mustan sydämen rovio” joutui käsiin sattumalta, eikä levyn suhteen ollut juuri minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Onkin ollut monella tapaa iloinen yllätys, että albumin materiaali on alkanut viehättää kuuntelukertojen lisääntyessä yhä enemmän. Tällainen kuuntelua kestävä ja kuuntelussa vain paraneva musa alkaa olla tuiki harvinaista näinä päivinä.
Marko Hietala: ”Mustan sydämen rovio” (Savonian Red Rooster 2019).
