Näillä miehillä virtaa suonissaan rock’n’rollin kyllästämä villi veri. (sangre = veri, salvaje = villi). Kansalliseksi painajaiseksi itsensä nimennyt helsinkiläinen nahkatakkirykmentti on sukeltanut konstailematta suoraan 70-luvun katurockin maailmaan, trendeistä piittaamatta.
Kauneus on katsojan silmässä ja aivan varmasti NN voittaa ajattoman viihdyttävällä ja konstailemattomalla rytinällään uusia kuulijoita vielä 2020-luvullakin. Juuri retroilussa tämän ryhmän viehätys piileekin, hommaa ei olla suotta päivitetty tähän päivään. Sangre Salvajen mukana saa hauskan aikamatkan vuosiin, jolloin autot olivat paksusta pellistä, eivätkä syntetisaattorit vielä saastuttaneet ”rehellistä” katurokkia.
Mistään poikasista ei olekaan kysymys, vaan asialla on veteraanitason rokkareita. Se kuuluu musassa hyvänä takakenona sekä itsevarmuutena, jossa ei ole katteetonta nuoren pojan uhoa.
Basson varressa on Jimi Sero, jonka curriculum vitaessa komeilee sellaisia bändejä kuin Smack, Balls, Problems ja Pelle Miljoona. Seron basso möyrii tutun tanakasti kuin pitääkin.
Laulajan tontilla häärii Sami Haxx (Sami Hakala), jonka monet voivat muistaa mm. mainiosta Species-yhtyeestä. Yhtyeissä onkin paljon samaa. Haxxun laulutaidot on noteerattu ainakin helsinkiläisessä klubiscenessä, vaikka miehen voimallisen viiltävässä äänessä olisi isompienkin venueiden täyttäjäksi.
Kolmantena, vaan ei vähäisimpänä, on kitaristi Ace Mark (Esa Mark), joka tunnetaan työstään kalifornialaisen Bigelf -yhtyeen riveissä. Markin tyylitajuisessa soitossa on malttia ja osaamista, joka kuorruttaa ilman turhaa itsekorostusta. Sooloissa on ymmärrystä, joka tukee laulujen karaktääriä.
Rumpalinpalli sitä vastoin on ollut tuulinen kuin Spinal Tapilla ja yhtye on soittanut keikkojaan vaihtuvien rytminlyöjien kanssa.
No, vaikka vaatimattomuudesta tätä yhtyettä ei voikaan syyttään, ei muita vertailuja kyseiseen tv-porukkaan voi vetää. Täytyy silti ihailla bändin pokkaa ja röyhkeyttä, jollaista ei luterilaisessa maassamme välttämättä katsota hyvällä.
Vertailukohdiksi tulevat mieleen niin Hanoi Rocks tai The 69 Eyes – ja samalla asenteella näyttää myös NN raivaavan polkuaan kohti kansainvälisempiä kuvioita. Siitä kielii niin musiikkivideon kuin levynkansikuvasto, jossa tuuletellaan takki auki rockkliseitä säästelemättä.
Onneksi myös musiikilliset kunnianhimot ovat yhtä korkealla. Tusinan biisin joukosta ei löysää materiaalia löydy, joskaan ei mitään yllättävämpääkään.
Jopa kansitaiteessa ollaan pyritty klassiseen rock’n’roll -kuvastoon ja jopa varottu viitteitä tämän päivän sisäsiistiin popmaailmaan. Avattavilla kansilla varustettu tuplavinyyli onkin vaikuttava järkäle niin fyysisen painon kuin sisällönkin puolesta. 45 kierroksen nopeudella soivat vinyylit kuulostavat tanakan täyteläisiltä, ja koko paketin hypistely korostaa muutenkin tunnelmaa ajasta, jolloin kansitaiteeseen uhrattiin paukkuja. Tasavahvasti koko kolmikon kynäilemät rallit ovat laadukkaita aina D-puolelle asti, eikä mukaan ole mahtunut täytepaloja.
Loppua kohti mennessä tulee meiningistä yhä enemmän mieleen Aerosmith. Suoraviivaisimmissa biiseissä, kuten Silver Suit Blues (Sero, Mark) tai D-puolen avaavassa Place in the Sun (Haxx) bändi kuulostaa verevästi 70-luvun Aerosmithilta ja moni ralli voisikin kunniakkaasti soida Draw the Line -plattalla.
Biisimateriaali on yhtä hyvää, ellei paikoitellen jopa parempaa. Ainoa lainabiisi, Jack Riveran kirjoittama Sugar Coated, on levyn tasaisimpia, kuulostaen minun makuhermoon jopa vähän tylsältä. Sitä edeltävä raita, Force My Hand (Haxx), on monipuolisuudessaan klassikkoainesta. Demonisesti ukulelella alkavassa eepoksessa on nähty sovituksellista vaivaa todistaen, että bändistä löytyy sovituskapasiteettia vaikka mihin.
Kaikesta päätellen levyä on kypsytelty rauhassa. Olisikin hienoa, jos tässä pikavoittojen maailmassa bändi malttaisi hautoa myös sitä ”vaikeaa kakkosalbumiaan” riittävästi ja heruttaisi keikkojen mukanaan tuoman varmuuden ihmisten nautittavaksi. Kaikki ainekset pidemmälle menestystarinalle on selvästikin kasassa. Toivottavasti myös oikea rumpali löytyy, joka hitsaa kokonaisuuden kansainväliseen iskuun.
National Nightmare: Sangre Salvaje (Boogiemill Records, 2018)
