Olli Soikkeli Trion energisoivaan ja perinnetietoiseen jazz-svengiin ei tunnu kyllästyvän sitten millään. Trion albumista tuli minulle talven kuunnelluin levy.
Django Reinhardt -taituri Olli Soikkeli teki muutama vuosi sitten ilmiömäisen nousun New Yorkin jazzklubien kiinnostavimpien kitaristien joukkoon ja on sen jälkeen luonut häikäisevää uraa jazz-kitaristina. Suomessa Soikkeli on ilahduttanut jazz-diggareita keikkailemalla paikallisen trion kanssa. Viime vuonna trio kävi Sipoon E-studiossa äänittämässä levyn Abdissa Assefan johdolla. Jälki on huikean hieno aikamatka vanhan triosoundin pariin.
Soikkelin kuuluisuuteen singauttanut mustalaisjazz on jalostunut sähköisempään ilmaisuun. Polku on looginen, vaihtoihan Reinhardtkin akustisen silloin moderniin sähkökitaraan. Soikkelin puoliakustinen on kytketty vahvistimeen ja tässä ajassa se soi nostalgiaa. Tyylilajina on perinteinen jazz-trio; kontrabasso–piano–kitara. Albumin materiaali koostuu niin ikään täysin vanhoista biiseistä ja muun muassa Oscar Petersonin, Benny Goodmanin ja Reinhardtin biisit ovat saaneet arvoisensa tulkinnan tämän trion käsittelyssä.
Soikkeli on tyylikäs kitaristi, jonka soundi on perinteikäs ja hallittu. Siitä löytyy karaktääriä niin kuin Soikkelin soitosta, joka on kauttaaltaan kiinnostavaa. Virtuositeetti ei ole itseisarvo, vaan musiikki soi pakottomasti ja biisit pääsevät hienosti esille.
Mikään kitaralevy tämä ei ole, eikä Soikkelin tarvitse ottaa yksin solistin vastuuta, kun pianistina on sellainen taituri kuin Marian Petrescu. Romanialaislähtöinen, pitkään Jyväskylässä asuva Petrescu on Grammy-palkittu virtuoosi, jonka vyörytys on välillä hengästyttävää. Petrescun soitossa on energiaa, joka on mukaansa tempaavaa, jopa hyökkäävää. Soitossa kuuluu vahvana esikuvana Oscar Peterson.
Hienoja hetkiä levyllä löytyy. Parhaimmillaan kolmikko on eloisasti pulppuavassa Santa Morenassa, joka syntyi vuonna 1954 brasilialaisen mandoliinivirtuoosi Jacob do Bandolimin kynästä. Petrescun ja Soikkelin soitto on riemastuttavaa kuultavaa. Heti tämän jälkeen sävy hetkeksi suorastaan hartaaksi Petrescun soittaessa lyyrisen, kamarimusiikkia lähentelevän intron Antonio Carlos Jobimin How Sensitive -biisiin. Teemu Åkerblomin basso keinuttelee pehmeästi Soikkelin kompatessa taustalla. Mestarillisessa kitarasoolossaan Soikkeli käyttää oktaavia-melodiaa Wes Montgomeryn opein. Tyylikästä ja aistikasta. Petrescun soolon jälkeen myös Åkerblom saa soolo-osuuden.
Tältä triolta taittuu mutkikkaampikin materiaali ja kyyti on pehmeää kuin elokuvissa. Toivottavasti kolmikon yhteistyö jatkuu vielä monien levyjen muodossa. Olisi myös kiinnostavaa kuulla mitä he saisivat aikaan solistin kanssa, vaikkei musiikki sitä välttämättä kaipaakaan.
Olli Soikkeli Trio featuring Marian Petrescu & Teemu Åkerblom (Olli Soikkeli, 2019)
