Kun maailman yksi kiistatta legendaarisimmista popmusiikin laulaja–lauluntekijöistä julkaisee albumin, on sen arvioiminen keskivertoa vaikeampaa. Toisaalta voi sen levyn tekeminenkin olla keskivertoa vaikeampaa.
Miten unohtaa sitä edeltävä 56 vuoden tuotanto, jonka alkupää muutti pysyvästi popin suunnan? Entä Wingsin seitsemän albumin kimara tai McCartneyn oma, loistokas 70–80-luvun soolotuotanto?
Niistäkin riittäisi elämäntyöksi, vaikka kaikki tuntuvat lopulta jäävän The Beatlesin valtavaan varjoon. Tässä viitekehyksessä uuden levyn pitäisi suorastaan pursuta klassikkoja ja nerokkaita sävelkoukkuja kilpaillakseen samassa sarjassa.
Aivan sitä levy ei tee, vaikka aloitusraita ”I Don’t Know” paljon lupaakin. Vanha piano nuhruisine vireineen soi mennyttä aikaa, sovitus on jylhä ja tunnelma heti vangitseva – ei kai tässä mitään joutsenlaulua viritellä? No ei onneksi. Sen jälkeen tulee kaikkea mitä Maccalta odottaa voikin: keskitempoista rokkia, pirteää poppia ja yhteislauluhymnejä. Niiden taso ei kuitenkaan yllä – McCartneyn standardeilla – ihan mestariteoksiksi.
Ei levy mikään yllätyksetön makkara ole. ”Fuh You” -kappaleen kertosäe saa hieraisemaan korviani, siis mitä kuulinkaan? Beatles-tyyppisessä ”viattomassa” rakkauslaulussa Macca – kahdeksan lapsenlapsen isoisä – laulaa ”I just want it fuh you”. Haluaako 76-vuotias Sir James Paul McCartney päästä pukille? Se jää kuulijan tulkittavaksi. Pauli on lehdissä itsekin naureskellut kielen kanssa leikittelylleen. Studiossa mukana kyseistä laulua oli tuottamassa Ryan Tedder – siinä missä koko muuta levyä Greg Kurstin – ja lopputulos on kuorrutettu suloisesti kuin kermakakku. Lynnemäisin jousin maustettuna kokonaisuus muistuttaakin Electric Light Orchestraa. Eli kaikella tavalla kelpo poplaulu siis.
”People Want Peace” on kuoroineen niin McCartney-pastissi, että edes hänen itsensä en olisi odottanut sellaista enää 2010-luvulla tekevän. Jotenkin vaivaantunut tunnelma tästä rauhanjulistuksesta tulee, mutta ehkä beatle halua vain pitää kiinni hippiarvoistaan ja yksinkertaisesti rohkenee olla naiivi.
Herkimmillään Macca on kappaleessa Hand in Hand. Siinä kuuluu jo maestron äänen väsyminen. Pophistorian yksi loistavimmista ja tunnistettavimmista äänistä – joka silti silti on niin monisävyinen – on väistämättä ikääntymässä. Kappale välittää kuitenkin vilpittömän tunnelman.
Enkä tarkoita, että Paulin pitäisi vetäytyä eläkkeelle. Päinvastoin. Matkan varrella materiaalin taso vain paranee ja loppu on yhtä harmonian juhlaa. Sovitukset ovat taiten tehtyjä, juuri sitä mitä melodioiden mestarilta voi odottaa.
Jos alkupäästä olisi napsinut muutaman joutavamman kappaleen pois, olisi kokonaisuus ollut eheämpi. Silti Egypt Station on mainio albumi, joka varmasti täyttää fanien toiveet. Toisaalta mitään yllätyksiäkään se ei kyllä tarjoile. Ehkä näin on hyvä.
Paul McCartney: Egypt Station (Capitol, 2018)
