Pekka Laine tunnetaan sanavalmiina musiikkijournalistina. Monille voikin tulla yllätyksenä kuinka tyylitajuinen kitaristi ja säveltäjä hän on. Instrumentaalialbumin soundimaailma on paljon velkaa amerikkalaiselle viihdemusiikille.
Joskus kansitaide jo kertoo levyn sisällön. Niin on Jussi Karjalaisen suunnittelemissa kansissa, joiden seitkytlukulainen värimaailma vie mielestäni täydellisesti Pekka Laineen albumin atmosfääriin.
Siinä maailmassa soundeissa on valtavasti ilmaa ja avaruutta. Kitarat kaikuvat kanjonissa kuin viestittäen jonkin menneen maailman melodioita.
Levyn tunnelma on paljon velkaa sotienjälkeiselle amerikkalaiselle viihdeteollisuudelle, jossa pastellinväriset amerikanraudat viestivät muotoilullaan ”uutta” avaruusaikaa. Nyt tuo aika on nostalgiaa, mutta jotain äärimmäisen kiehtovaa ja uutta tässä levyssä on nytkin.
Otetaanpa esimerkiksi B-puolen kolmas raita, The First Autumn Day. Se starttaa rumpukompilla, jossa soi hip hop. Päälle kerrostuva kitarakudelma soi kuitenkin kaihoisasti melodiaa, joka voisi olla jonkin jenkkileffan tunnussävel. Varsin monikerroksellista siis.
Vertailukohtia voi hakea myös ranskalaisesta ja italialaisesta elokuvamusiikista. Melodioissa on jotain hyvin epäsuomalaista.
Ei voida myöskään puhua vain rautalankaperinteestä, jonka estetiikka rakentuu twist-kompille ja napakkaan kitarasoundiin. Laine luottaa uneliaaseen tunnelmaan ja kitarasoundit ovat huomattavasti muhjuisempia, kerroksellisempia, osana huomattavasti rikkaampaa keitosta.
Levyn tuottamisprosessissa aktiivisena mestarina toimenpidettä valvonut Esa Pulliainen on ilmeisen tärkeä tekijä kokonaisuuden kannalta. Agents-levyillä on paljon samaa estetiikkaa ja Laine jatkaa suoraan Pulliaisen nostamaa perinnettä.
Mutta jos mennään vielä kauemmas jatkumoa, kuuluu musiikissa myös Heikki Laurilan aloittama instrumentaalimusiikin perinne. Tosin Laine ei pohjaa soittoaan samanlaiseen virtuoosimaisuuteen kuin Laurila. Laineen soundimaailma on huomattavasti rikkaampi, Laurilahan oli pitkälti yhden soundin mies.
Aikalaisista nostaisin vertailukohdaksi Jussi Jaakonahon, jonka instrumentaalikitaramusiikissa on paljon samaa. Mutta siinä missä Jaakonaho maalaa paikoin hyvin mystisillä sävyillä, rakentaa Laine vahvasti viihteellisempää ilmaisua.
Ja tässä tapauksessa viihteellisyys viittaa genreen ja estetiikkaan, eikä suinkaan halvenna lopputulosta. Ja omanlaista mystiikkaa, niitä avaruussoundeja, löytyy Laineenkin musiikista.
Täytyy myös nostaa esille tuottaja Toni ”el Blanco” Liimatta, jonka kädenjälki on kuultavissa. Kokonaisuus rakentuu pitkälti Laineen vahvoihin melodioihin ja tyylikkääseen kitaransoittoon, mutta tuottaja Liimatta on tehnyt loistavaa jälkeä saadessaan kuulostamaan kokonaisuuden näin rikkaalta. Lopputulos kestää kuuntelua ja siinä on hyvin kansainvälinen klangi.
Pekka Laine: Enchanted Guitar (Svart, 2021)
Pekka Laineen ja Esa Pulliaisen mietteitä levyn tekovaiheista perataan Riffin printtinumerossa 1/2021 julkaistussa perinpohjaisessa haastattelussa. Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan.
Voit tilata tuoreen printtinumeron suoraan kotiisi, tai tutustua lehteen esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Lehteä sekä taannehtivia irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
