Punkin veteraani tulee taas kuin tämä syksy, eikä meinaa. On kertakaikkisen mainiota, miten vanha kunnon vinyyli-LP starttaa mutkattomasti menemällä suoraan asiaan, avausraidalla ”Jonnee haahuileen”.
Yhtyeen selkeistä suuntaviivoista vastaa hyvin pitkälle kitaristi-laulaja Miika Söderholm, joka myös soittaa syntikkaa, ja osin bassoakin. Kaikki sävellykset ja sanoitukset yhtä kappaletta lukuun ottamatta ovat hänen kynästään, äänityksen, miksauksen ja tuotannon ohella. Kokonaiskuva pysyy hanskassa tällä tavalla, eittämättä!
Levy-yhtiöiden ja miehistön vaihdokset eivät ole pysäyttäneet näitä ramopunkkeja, jotka ovat asialleen uskollisina kuitenkin uskottavasti pysyneet 2000-luvun kelkassa, tinkimättä asenteestaan yhtään mitään.
Kaikkiaan ja kokonaisuutena 15 kipaleen levy on neljän ja puolen tähden paketti, jos viisi tähteä olisi se maksimi. Ja täällähän ei noita jaeta, mutta tulee asia selväksi.
Kappaleet peräjälkeen ovat hyviä, elleivät erinomaisia. Itse ehkä olisin jättänyt näistä pari sinkkujen harvinaisuuksiksi, mutta en opeta kalaa uimaan.
Teksteihin on helppo samastua, konkretia on suurta valuuttaa tällä levyllä. Asiat sanotaan, niin kuin ne ovat. Mikään ei ole muuttunut, vaikka kaikki on muuttunut. Vanhat miehet soittaa bluesia, mikä on totuus nyt ja tulevaisuudessa. Kielikuva on meille ikääntyville tietysti vähän liiankin konkreettinen. Levyn liitteenä saadaan tekstit, joka on ihan hyvä lisä, se.
Rallit ovat solkenaan hyviä, kuten sanottu, mutta esimerkkinä nyt vaikka toisiaan seuraava A-puolen kolmikko: Tuulee, Ihan ok ihminen ja Sit ku. En tiedä, mitä vanhan liiton punk-puritaani on mieltä syntikoista, mutta ensin mainitussa se antaa varsin hyvän säväyksen kertsiin.
Siellä täällä on pieniä muistumia muiden tekemisistä, ja Paha poika -veto on kuin 2000-luvun Fiilaten ja höyläten. Voi olla, että eräs patteristi kääntää intron kohdalla kylkeään haudassa…
Ja mitä tuotantoon yleisesti tulee, en ehkä kuitenkaan olisi ihan näin pitkälle soundeja siloitellut, mutta raaka voima ja särö ovat varmasti läsnä senkin edestä sitten Poikien live-tilanteessa.
Nämäkään karpaasit eivät pärjää ilman B-puolen avaavaa rakkauslaulua, nimeltään ABC, joka levyn pisimpänä (n. 4 min.) on kelpo tarina, jossa kuitenkin pienessä ajassa kerrotaan hyvin paljon, ja todentuntuisesti. Mikä kappale sinulle mahtaa tuosta tullakaan mieleen?
Kertokaa myös hyvät uutiset -viisu naulaa jo otsikollaan nykymaailman ongelman. Voisiko tosiaan joskus yrittää löytää kaikkeen median ylipursuvaan infoähkyyn myös jotakin positiivista kerrottavaa? Näinä aikoina asialle on enemmän kuin tilausta!
Sanoitukset ovat näppäriä ja oivaltavia ilman, että pitää ottaa sanakirja esille. Hyvää jatkoa Poikien kaanoniin, kyllä.
Yhtyeen kokoonpanon täydentävät Mikko Holmström (kitara), Raipe Laine (basso, taustalaulu) sekä Timo Tolppa (rummut). Säestys on sitä itseään. Punkkia. Pojat ovat poikia.
Pojat: "Nämä ajat" (Hiljaiset Levyt, 2023)
