Hyvä musiikki on ajatonta, eikä se ole sidoksissa muoti-ilmiöihin. Tämä kiteytyy Tasavallan Presidentin musiikissa. Kansallisylpeytemme pystyy väkevällä soitollaan hätkähdyttämään liki viidenkymmenen vuoden päästäkin.
Ylen kantanauhoista on julkaistu monia hienoja livetulkintoja. Tämä kolmesta keikasta (Natsa, Kappeli ja Kulttuuritalo) koostettu livetallenne pistääkin miettimään, millaisia aarteita Ylen arkistosta vielä löytyykään? Niin väkevää Pressan eetos on.
Kitaralegenda Jukka Tolonen (s.1952), materiaalin pääasiallinen säveltäjä, oli äänitysvuonna 1972 vasta 20-vuotias. Tulkinta ja taidot ovat kuitenkin jo huipussaan. Keikkataltiointi osoittaa Tolosen loistavuuden verevästi. Mutta ei Pressa vain Tolosen harteilla levännyt, vaikka hän bändin tähti olikin. Koko kvintetti on tasavertaisesti luomassa upeaa kudelmaa.
Tenori- ja sopraanosaksofonisti Pekka Pöyry (s. 1939), tuolloin jo kokenut jazzmuusikko, luo Tolosen kanssa mielenkiintoista dialogia. Välillä Pöyry soittaa koskettimia ja rikastuttaa poikkihuilullaan bändisoundia jopa rockbarokkimaisiin tunnelmiin, kuten B-puolen päättävässä Dance-opuksessa (säv. Tolonen).
Erityisesti ilmeikäs sopraanofonin soitto tekee Pöyrystä tasavertaisen solistin Tolosen rinnalle, nostaen samalla koko yhtyeen ajattomammaksi ilmiöksi kuin ”vain” aikakautensa tyypilliseksi progebändiksi.
Entäs sitten komppiryhmä, mitä soittoa! Harvoin basistin rooli on niin vangitseva, kuin mitä Måns Groundstroemin (s. 1949) pulppuileva soitto parhaimmillaan on. Erityisesti tämä tulee Kulttuuritalon osuudessa (C-puoli), joka on kokonaisuudesta henkilökohtainen suosikkini.
Groundstroemin paljon puhuva soitto kilpailee huomiosta jo Pöyryn ja Tolosen kanssa, pysyen silti tiukasti asiassa. Tässä runsaudenpulassa onkin bändisoundin kannalta hyvä, että varsinainen harmoniasoitin puuttuu tyystin (Pöyryn satunnaista koskettimien soittoa lukuun ottamatta). Kokonaisuus on juuri siksi ilmava.
Vesa Aaltonen (s.1950) on kuitenkin rumpujensa takana kivijalka, johon koko bändi ankkuroituu. Aaltosen soitto on taidokkuudessaan kerrassaan herkullista. Siinä on käskevyyttä ja jämäkkyyttä, eikä hän sorru turhaan kikkailuun, vaikka biisit ovatkin progressiivisia eepoksia.
En ole Pressa-musiikin asiantuntija, enkä siksi tahdo lähteä vertailemaan tätä kokoonpanoa Pressan muihin versioihin.
Täytyy kuitenkin ylistää juuri bändiin liittyneen Eero Raittisen (s.1944) laulua. Siinä on suorastaan maagisen vangitseva ote. Hän pystyy tällaisenkin vyörytyksen ja virtuooseja täynnä olevan bändin vokalistina ottamaan kertojan paikan itselleen, liittyen välillä äänensä kanssa, kuin yhtenä soittimena mukaan harmoniseen ilotulitukseen. Huikea suoritus! Parhaimmillaan Raittisen laulu on D-puolen täyttävässä Natsan taltioinnissa.
Levyä kuunnellessa tulee myös mieleen Pressan merkitys vaikuttajana. Esimerkiksi Kingston Wall on mielestäni suoraa jatkumoa Pressalle – jos miettii vaikkapa Sakari Kukon sopraanofonilla vahvistamaa, yhtyeen suurinta Shine On Me -hittiä –, ja Tolosen vaikutus maamme kitaristeihin on ollut samaa luokkaa kuin Albert Järvisenkin. Siinäkin mielessä on hienoa, että tällaista livedokumentointia jaetaan uusille ikäluokille. Sen arvo on ehdottomasti muutakin, kuin olla vain faneille suunnattu nostalgiapaketti.
On todella suuri kulttuuriteko Svartilta julkaista tämä tupla-lp ja saada tämä musiikki arkistoista kaikkien kuultavaksi. Näyttävä tupla-lp on varustettu Petri Kuljuntaustan taustoittavalla tekstillä ja kansi koostettu arkistoista kaivetuilla valokuvilla – komea paketti ja ehdottomasti juuri vinyylimuodossa. Ainoa hämmästyttävä seikka on biisitekijätietojen puuttuminen kannesta ja levyetiketeistä.
Albumin koostamiseen on uhrattu kolmen keikan äänitteet. Uskaltaisiko toivoa, että näistä nauhoituksista löytyisi vielä lisää julkaisukelpoista materiaalia Lambertland II-osaan? Niin väkevä näyttö tämä oli. Kiinnostunutta yleisöäkin karttuu vuosi vuodelta lisää ympäri maailmaa.
Tasavallan Presidentti: Live in Lambertland (Svart Records, 2019)
