Se on sitten kuulkaa nahkalakin nosto konkareille! Vanhat Saksan rymistelijät ovat täällä taas, kun on saatu julki jo järjestyksessään 19. Scorpionsin levy.
Klaus Meinen (73) ääni on aivan välittömästi tunnistettava, ja on kyllä hämmästyttävää miten mies on työkalunsa saanut pidettyä näinkin hyvässä jamassa kaikki nämä vuodet. Ikätoveri, ja bändin perustaja, kitaristi Rudolf Schenker, sekä soolokitaristi Matthias Jabs (66) täydentävät trion, joka on uskollisesti luotsannut Hannoverin vientituotetta viime ajat. Rytmiryhmässä rumpuja takoo Ruotsista aikanaan ponnistanut, myös Motörheadista tuttu Mickey Dee (58) sekä syntyjään puolalainen basisti, Pawel Maciwoda (55).
Ansioksi on äijille laskettava jo sekin, ettei ole väkisin suollettu uutta materiaalia markkinoille sitten vuoden 2015. Eikä yhtyeen uskollisille kannattajille tule minään yllätyksenä se, että mitään yllätyksiä tällä uudella levyllä ei ole. Arviossa on tässä nyt Rock Believerin tupla-CD-versio.
Pelin käynnistää menoralli Gas In The Tank, joka jo kitarariffilläänkin tuo mieleen Deep Purplen Highway Starin, lyriikoista nyt puhumattakaan. Uptempo on veteraaneilta näissä ympyröissä aina iso plus, mutta nyt ei mitään ihmeitä synny.
Edukseen erottuu kolmantena kuultava Knock `em Dead, joka muistaa kertoa alligaattoreista Amerikan viemäreissä, eikä kuulua 42. katua, sitäkään, unohdeta. Lyriikat levyillä ovat pääosin ”aivot narikkaan” -osastoa, joita ei kannata tarkempaan analysoida. Kappaleet ovat lähes kokonaan syntyneet Schenkerin säveltäminä ja Meinen sanoittamina.
Saksalaisella tehokkuudella edetään, kappaleiden kokonaiskestojen pysyessä hyvin kolmen ja neljän minuutin raamissa. Toisena singlenä levyltä julkaistu nimikkokappale omaa juuri aivan sitä radiosoittoon ja yhteislauluun tarvittavaa tarttumapintaa, jota kuvitella voi. Lehmänkelloakaan ei ole nyt jätetty soittokämpän hyllylle pölyttymään. Ja se on aina hyvä seikka, se!
Genreuskollinen, mutta ajanmyötäinen tuotanto on bändin yhteisrypistys Hans-Martin Buffin (s.1969) kanssa. Ja se mikä yllätyksenä kyllä joillekuille voi tulla, on se, että heppu oli paitsi apulaisena Princen Paisley Park -studioilla, myös nelisen vuotta tämän henkilökohtainen assistentti. Tuon luulisi CV:ssa jo alan tekijöitä hiukan säväyttävänkin! Lopputuloksessa olisin itse kyllä kuitenkin ruuvannut perussoundeja vielä hiukan enemmänkin kappalekohtaisesti. Eikä esimerkiksi tamburiini olisi jossain kohtaa ollut sinänsä melko kuivaan yleissointiin yhtään hullumpi (ja helppo) lisä!
Mukavasti hiukan raskaampi veto, Shining Of Your Soul, nykii hetkittäin jopa reggae-vaikuttein. Onko se sitten ulkopuolisen kirjoittajan, Greg Fidelmannin ansiota, mene ja tiedä.
Dion jalanjälkiä riffeineen, lyriikoineen seuraa Seventh Sun, jonka intro on silkkaa vanhaa Van Halenia. Ja Jabsin säveltämä Hot And Cold taas puolestaan laukkakomppaa ihan Iron Maidenin kintereillä. Ja jotta aikalaisten, ja vanhojen kiertuekumppaneiden vaikutukset eivät jäisi vielä tähän, on kevätkiimainen, perushyvä makupala Call Of The Wild juuri sitä, mitä Whitesnake on aikanaan tehnyt vielä astetta paremmin. Tempo vielä tuplataan loppua kohden. Tätä sanoisin jo lähes alan standardiksi. Ja te nuoremmat lukijat voittekin kyllä taas muuten perehtyä kuvioihin lisää, ja tutkia näitä, syitä ja seurauksia. Hardrock elää ja voi oikein hyvin. On tehnyt sitä jo viimeiset yli 40 vuotta.
Kun Scorpions kerran on kyseessä, ei voi millään välttyä tavaramerkkiballadilta. Nyt sitä sarjaa, aivan kelvollisesti, melkein korvamato-osastolle asti, edustaa When You Know (Where You Come From). Arvioitavan tupla-CD:n kakkoslevyllä saadaan viisusta vielä pikantti akustinen versiokin. Ja ikivanha viisaus varteenotettavan kappaleen mittapuusta pitää yhä kutinsa: ”Jos kappale toimii mies-ja-kitara –pohjalta, niin…”
Lopulta toinen CD tässä jää kyllä vain oivaksi lisukkeeksi, mutta tuo mukavasti lisää esiin Meinea ja Jabsia nimenomaan kappaleiden tekijöinä. Miesten yhteistyönä syntynyt Crossing Borders on muikea keskitemporalli. Laaksoa ja kukkulaa kun aina on kokonaisuudessa hyvä olla.
Bändin ikivihreäksi muodostunut Wind Of Change muistetaan aikansa lapsena siinä kohtaa Euroopan historiaa, kun Muuri lopulta murtui. Saatte tutkia halutessanne paremmin aivan itse, mutta jos tulkinnalle nimenomaan Meinen lyriikoissa (edellä aiemmin sanotun lisäksi) nyt antaa tilaa, ovat ne tapauskohtaisesti ihmeen relevantisti kiinni myös tässä hetkessä, eikä satunnaiselta tuotesijoittelultakaan harmi kyllä vältytä.
Kolmen vartin, yhdentoista kappaleen perus-CD on hyvä ja riittävä valinta, ja toisaalta siihen miltei 20 minuuttia lisäävä viiden kappaleen lisä-CD on taas vankkumattomien fanien pakkohankinta.
Ja se Scorpionsin kesän Suomen keikkakin oli sitten kai ainakin jo paperilla asti?
Scorpions: Rock Believer (Vertigo Berlin / Universal)
