On artisteja, joista voi sanoa, että he soittavat oikeastaan ihan omaa musiikkityyliään, tässä tapauksessa ”Sonny Landreth -musiikkia”. Oma soundi ja tyyli musiikintekijänä on jalostunut sen verran tunnistettavaksi.
Louisianalaisen slide-kitaran mestarin ja -innovaattorin levyt ovat yleensä sisältäneet niin instrumentaaleja kuin laulujakin, onhan Sonny Landreth soittotaitonsa lisäksi osaava lauluntekijä ja persoonallisella äänellä varustettu laulaja.
Näin on tälläkin kertaa. Uutuuslevy Blactop Run jättää ihan ensikuulemalta vaikutelman, että tässähän on vähän paluuta Landrethin aseman parinkymmentä vuotta sitten sementoineisiin levyihin (South of I-10, Levee Town).
Levy-yhtiön tiedotetta lukiessa käykin ilmi, että mukana on ollut myös hänen luottotuottajansa noilta ajoilta, RS Field.
Blacktop Run on levynä aika moni-ilmeinen. Instrumentaalikappaleet on sijoiteltu pääosin laulukappaleiden väleihin, mikä ratkaisuna tekee levystä raikkaan kuuloisen.
Avauskappaleen paikan on ottanut nimibiisi Blacktop Run, joka on mielenkiintoinen: banjoriffin vetämä komppi yhdistyy varsin modaaliseen melodiaan sekä laulun ja resonaattorikitaran jopa ”lähi-itämaisiin” call and response -fraaseihin.
Jossain kappaleissa mennään selkeästi bluesin mainingeissa (Somebody Gotta Make a Move ja Don´t Ask Me), toisinaan kuuluu Landrethin zydeco-tausta ja usein meininki on rock-painotteista.
Sävyä kappaleisiin tuo myös soitto, jossa on välillä akustisiakin sävyjä.
Levyllä soittavat Landrethin lisäksi hänen pitkäaikaiset trio-kumppaninsa basisti David Ranson ja rumpali Brian Brignac sekä vierailijana usein kuultu kosketinsoittaja-haitaristi Steve Conn, joka on säveltänytkin levyn kappaleista pari.
Ihan Congo Squaren tai Blue Tarp Bluesin kaltaisia Landreth-klassikoita ei ehkä tältä levyltä löydy, mutta tasaisen varma materiaali kantaa. Ja tietysti Sonnyn kehittämä hybridi-slidetyyli (otelautasävelien nappaaminen mukaan slideputken takaa) on aina kivaa kuultavaa.
Sonny Landreth: Blacktop Run (2020, Mascot Label/Provogue)
