Itä-Helsingin kuriton vaihtoehtoyhtye, ”Sydän, sydän”, on saavuttanut jonkinlaisena rajapyykkinä pidettävän 15 vuoden iän. Muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen meno ei suinkaan ole seestynyt, mutta jonkinlaista kypsymistä on havaittavissa.
Kokoonpano on edelleen sama, harvinaisen yhtenäinen nelikko, jonka yhteinen historia kuuluu niin soitossa kuin biiseissä. Tutut elementit löytyvät myös Molskis-albumilta; duurissa kulkevat kulmikkaat riffit – mitkä saavat oman mausteensa bändin kitaristien käyttämästä kvinttivireestä – ja laulaja Tuomas Skopan vibrato. Ne ovat aina olleet vankkaa fanisuosiota nauttivan Sydärin musiikin kulmakivet.
Polveilevat sovitukset lennättävät arvaamattoman kuulijan melodisesta suvannosta suoraan mättöhevin pariin ja päinvastoin. Skopan pehmeä ääni tuudittaa uneliaaseen rauhaan ja samassa hetkessä viiltää hevifalsetillaan, kuten se tekee heti levyn aloituskappaleessa Anna se lentää.
Sydän, sydäntä on ollut aina vaikea lokeroida. Heviä, progea ja poppia iloisesti sekoitteleva bändi on livenä riemastuttavan kirjava niin visuaalisesti kuin soitannollisesti – sama tilkkutäkkiestetiikka jatkuu levyillä. Siinä varmasti suuri syy kulttisuosioon.
Toisaalta sama syy on todennäköisesti ollut este matkalla valtavirran bändiksi – orkesterin musiikki ei todellakaan sovi joka pirtaan. Mutta juuri siinä piilee Sydäreiden viehätys: koskaan ei voi olla varma mitä seuraavaksi tulee. Bändi pistää itsensä likoon ihailtavalla aukinaisuudella. Kuulija voi korvat punaisena miettiä sitten miten siihen suhtautuu; heittäytyä mukaan vai tarkastella etäämpää.
Yksi merkittävä muista hevibändeistä (jos orkesteria voi siihen kategoriaan lainkaan niputtaa) erottava seikka ovat naivistiset sanoitukset, jollaisia ei itsensä (liiankin) vakavasti ottavien heavybändien suusta ole totuttu kuulemaan.
Naivismia löytyy edelleenkin mutta nyt lyriikoihin on tullut myös uudenlaista vakavuutta ja pohdiskelevuutta. Silti bändi jaksaa hämmästyttää. Malliesimerkki on Rauhaa, rakkautta & heviä. Siinä jokainen kvartetin jäsen laulaa oman paljastavan totuuden. Ne kertovat peloista ja epävarmuudesta semmoisella tunnustuksellisuudella, jollaista odottaisi viimeiseksi löytävänsä rockyhtyeen lauluteksteistä. Yli seitsenminuuttinen heviooppera nivoo tavallaan yhteen koko viisitoistavuotisen taipaleen. Levyllä on kuulemma jokaisen jäsenen ensimmäinen kitarariffi jalostettuna biisiksi. Jonkinlaista välitilinpäätöstä levyllä on ilmeisesti haettukin.
Levyn päättävä Ikuinen hehku on malliesimerkki edellä mainitusta yllätyksellisyydestä. Tv-tunnarilta kuulostava kappale etenee instrumentaalina koukuttavan syntikkamelodian johdattelemana – osoitus bändin melodisesta vainusta. Hetkessä laulu kasvaa kuitenkin mahtipontiseksi lopetusviisuksi, joka päättää hienosti albumikokonaisuuden.
Sydän, sydän: Molskis (Karhuvaltio Records, 2016)
