Tampereen eklektisen yhtyeen kolmas CD lähtee liikkeelle verkkaisesti, maalaten isolla otsikolla, ”Iankaikkisesti”.
Äänimaailma ja tuotanto ovat tarkan oloisesti mietittyä, mutta itse olisin aloittanut levyn pirteämmällä kappaleella. Toisaalta, kun varsinaisen bändin lisäksi kuullaan heti myös hienosti sovitettuja, aitoja jousia ja puhaltimia, niin mikäs tässä on tunnelmoidessa, sutikompin viedessä. Ja jos muuten taustalaulajat jätetään pois laskuista, jää silti kuusimiehiselle yhtyeelle levylleen vielä peräti kymmenen muuta, vierailevaa muusikkoa!
No seuraava veto ei kai voisi ollakaan enempää eri maata. ”Je suis mitä tahansa” on suoraa ja mutkatonta rockia, paitsi sitten tosiaan tuo sanoituksen nokkeluus, jonka voi toki kuulla myös ”se syy”.
Pitää skarpatakin tässä, näköjään!
Kolmannessa viisussa, ”Minä olen löytänyt sinut”, Haapasalon pariskunnasta päävokaalit laulaa nyt Annaleena, kun Jaania kuultiin kahdessa ensimmäisessä. Asia, josta on muuten vääjäämättä aina etua, varsinkin keikkatilanteissa. Yllättävän usein yhtyeissä kun lauluvastuu vain jää yhden vokalistin varaan.
Laulun äänenväri ja voima kun ovat ne, jotka saavat kuulijan puolellensa, tai sitä vastaan. Nyt kaikkein korkeimmat kohdat laulun sovituksessa saavat miettimään, ollaanko jo niillä rajoilla. Jonkinlainen kireys ja kimeys häiritsee muuten napakassa viisussa.
”Minkä taakseen jättää” alkaa mukavasti syntikkateeman viedessä. Mutta yllättäen alankin taas kuunnella vokaalien puhtautta. Mennäänkö nyt nuotissa, vai niiden vierestä?
Bändissä kitaroi Jaanin lisäksi Jaakko Luoma, Aimo Laitamon hoitaessa bassoa. Rummuista löytyy Elias Nieminen, kun koskettimista huolehtii Lauri Pulakka. Ansiokasta on se, että koko yhtye myös laulaa.
”Välissämme on seinä” on jälleen tunnelmointia. Akustinen kitara saa taakseen jouset, vähitellen myös perkussiot ja pianonkin. Jaani laulaa ykköstä, ja sanalla sanoen ei pelkästään tulkitse, vaan nimenomaan esittää. Tässä yhtye erottuu muista selvästi.
Yksinkertaistaen on siis parikin tapaa, joilla Tammela 33100 etenee. On helppo uskoa, että autotune on jäänyt verkonpainoksi, mikä on oikein hyvä. Turha kapine.
Annaleena loistaa äänensä nyanssein ”Kärsimyskukkia”-laulussa. Melodinen, muistelu ja kertomus. Ehjä kokonaisuus. Yhtye osaa kyllä tosiaan varioida tekemisiään laidasta, ja tunnelmasta toiseen. Ja jos kerran sanoituksessa mainitaan vielä korppi, se on ilman muuta hyvä asia. Viisas lintu.
”Suuri rakastaja” -laulussa Jaani pääsee totisesti näyttämään, mihin pystyy. Kappale kasvaa hupaisine sanoituksineen vähä vähältä, ja lopussa katto on korkealla ja seinät etäällä. Aikamoista.
”Ei kenenkään mailla” kasvaa vähitellen ja keskiosan syntikkavedot ovat loistavaa vaihtelua jälleen. Annaleenan laulu on yksi instrumenteista. Ruotuun palataan, kun on ensin kiireettä oikein kunnolla paisutettu, kuten vain (voin kuvitella) keikalla. Sitten joskus taas, toivotaan niin!
Sanoitukset sinänsä ovat yksi tärkeä näkökulma. Tammela 33100:n kohdalla niissäkin mennään laidasta toiseen. Kieli poskessa. Alleviivaten. Kliseitä viljellen, ja välillä nerokkaasti oivaltaen.
”Grand slam -mestari” on vaivihkaa paisuva, silkka pompöösi teatteriesitys. Nyt ei säästellä, eikä anneta siimaa. Keskiosan puhaltimet ovat täyttä progea tai freetä. Huh hei! Ja sitten taas, niin kuin ei mitään, takaisin ruotuun. Jekuttavat meitä.
Loppuun säästetty balladihko ”Suurin ihme”, rauhoittaa pelin. Onhan tässä jo saatukin maistaa vaikka mitä. Tuotanto on ollut Paavo Malmbergin hanskassa.
Monipuolinen levy, joka vaatii toistoa auetakseen. Energiaa ja osaamista tältä yhtyeeltä löytyy.
Tammela 33100: Muistan vain astuneeni sumuun (Eclipse Music, 2020)
