Hämmästyttävän 18 vuoden jälkeen Tears For Fearsin peruskaksikko, Roland Orzabal sekä Curt Smith, ovat jälleen saattaneet maailman levylautasille vaativaan pyöritykseen uuden, yhteisen CD:nsä. Psykologi Arthur Janovilta yhtyeelle nimensä, ja alkuaikojen vakavahkojen tekstiensä aiheetkin napanneet miehet ovat palanneet komeasti. Onhan nimittäin niin, että 80-luvun jättimenestyslevyjensä ja suurten hittien (Mm. Everybody Wants To Rule The World, Shout sekä Sowing The Seeds Of Love) jälkeen parivaljakko erkani yli vuosikymmeneksi, vaikka TFF:n nimellä 90-luvulla Orzabal pari levyä melko menestyksellä yksinään julkaisikin.
Rentouttavan rockin räimeen, mielikuvitusta inspiroivan instrumentaalimusan, monisyisen jazzin tai sitten vaikkapa tanakan bluesin junttauksen lomassa on pop musiikin kuluttajalle aina välillä enemmän kuin paikallaan. Jollakin tapaa se omalla olemuksellaan huuhtoo infoähkyistä pääkoppaa ja parhaimmillaan hitillään korvamatona virkistää. Harhainen mielikuva siitä, että ”noitahan tekee nyt kotisohvalla ja läppärin softilla ja sopivilla plugareilla kuka vaan” kannattaa kuitenkin unohtaa saman tien!
Heti The Tipping Pointin avaava No Small Thing -kappale vastaa huutoon. Voi veikkoset! Akustinen kitara ja tamburiini johdattavat peremmälle. Missä ovat syntetisaattorit ja sekvensserit? Melodia, taustalaulut ja riimit toimivat, toki englantiahan ne ovat. Asetelma alkaa hiljalleen laajeta, slide-kitara, urku ja ne synteettisemmät sävyt taustalla alkavat sieltä sittenkin, malttaen, viiveellä vähitellen nousta. Mutta ne pidetään älykkäästi kurissa ja ojennuksessa. Oikeat rumpalit, joita on kaksi, antavat rytmiä, harmonikan hyristessä. Seinäloppu. Täydellistä! Kappale on pakko soittaa heti perään uudestaan. Vuosi kun on kuitenkin edelleen 2022, eikö?
Jotakin tällaista on kyllä kieltämättä jo ehtinytkin kaivata. Miten ihmeessä ovatkin nämä vanhat pop-ketut taas kerran löytäneet sen makeamman marjansa uudestaan meidän maisteltavaksemme!
Levyn nimikkokappale jytääkin sitten rauhassa, ihan verkkaan, mutta jo paljon tutummin vanhemman TFF:n sävelarkiston tahtiin. Tuotanto on merkitty Smithin ja Orzabalin sekä Charlton Pettusin nimiin. Mutta kuten aika usein on nykyisin levytuotannoissa tapana, tuottajia tekemässä on useita. Onko siis enää sattumaa, että muutamassa vähän enemmän tarttumapintaa tarjoavassa kappaleessa on taustapiruna häärinyt myös Sacha Skarbek, jonka tiedetään kynäilleen parikin isoa hittiä James Bluntille. Pettusin ja Skarbekin tuottajajoukkoon liittyy vielä Florian Reutter, joka myös huolehtii paljolti levyn ohjelmoinneista. No tulihan se sieltä!
Ihan napakymppi kokonaisuutena The Tipping Point ei ole, mutta lähelle ja kiitettävään arvosanaan päästään, ja kevyesti. Loistavia ralleja edustavat napakan pirteätempoinen My Demons, letkeästi vellova Rivers of Mercy, kunnianhimoiset jousitaustat omaava Please Be Happy sekä George Harrisonin mielentuova, Orzabalin kynäilemä ”peruspop”, Masterplan.
Paitsi ohjelmontia ja niitä tyylisuunnan vaatimukset täyttäviä koneita, esiintyy levyllä paljon myös oikeitakin muusikoita: Doug Petty koskettimissa, Aaron Sterling rummuissa ja Max Von Ameln kitarassa, esimerkiksi. Ja kuten aina, kun uusi, ennalta kuulematon kappale lähtee soimaan, ovat aistit tanassa.
Mutta en suosittele kuuntelemaan End Of Nightia kovaa pelkillä kuulokkeilla. Amalgaamit nimittäin singahtavat paikaltaan. On sen verran jengaa ja tyrnää säröä viisun teemaa soittavassa syntikassa!
The Tipping Point on kyllä yksinkertaisesti hieno, terveen itsetietoinen ja samalla ärsyttävän itsevarma, mahtipontinen pop-CD vuosimallia 2022. Se kestää kyllä kovaa toistoa, ja veikkaan, että vuoden lopussa, erilaisissa ammattilaisten listauksissa vuoden parhaista albumeista myös esiintyy. Vau!
Tears For Fears: The Tipping Point (Concord Records, 2022)
