Keski-ikäisen harteilla tuntuu painavan vielä elettyjä vuosiakin raskaammin epätietoisuus siitä, mihin kaikki aika meni ja onko niin hyvä.
Aiheita alakuloisiin lauluihin on loputtomiin ja Jurmo-levylle niitä on tallennettu kymmenen. Työnjako on Teleksille ilmeisen sopiva: Pepe Johansson säveltää, Markus Koskinen sanoittaa ja molemmat sekä laulavat että soittavat kitaraa.
Jurmon yleissointi on miellyttävän pehmeä ja positiivisessa mielessä luomu. Pohdiskelevien sanoitusten ja mollisointujen vastapainona helisevät näppäillen soitetut akustiset kitarat kirkkaasti ja kellomaisesti kuin kanteleet.
Kitaroiden varassa lepää pitkälti myös kompin rytmiikka, Anssi Växbyn tyylikkään kontrabasson ja levyn äänittäneen Sampo Haapaniemen yhtä tyylikkäiden mutta niukkaeleisten perkussioiden tukemana. Perinteistä pop-rummutusta ei tällä levyllä käytetä. Sen sijaan akustiseen sointiin tuo muhkeutta Växbyn sovittama Bratislavan sinfoniaorkesteri, jonka jouset soivat verraten matalalla ja pääosin hyvin legatossa, harmoniamattoa ja soundia luoden.
Teleks tekee tasavahvaa jälkeä. Yhtään kehnoa biisiä ei levyllä ole, mutta niin vahva ja yhdenmukainen on niiden ominaisilme, että koko levyn kuunteleminen yhtä mittaa alusta loppuun on muutaman kerran jälkeen vähän raskasta. Sen sijaan biisi silloin, toinen tällöin maistuu kyllä maukkaalta.
Paikoin lauluharmoniat ja melodiakulut tuovat mieleen Simon & Garfunkelin, hetkittäin taas slaavilaisen mollin vaikutus antaa kotoisan leimansa musiikille.
Sanoitukset ovat sujuvia, rivit passaavat melodian kaariin ja niiden sisällä tavurytmit istuvat juoheasti. Mikä ilahduttavinta – kaikesta melankolisuudestaan huolimatta tällä levyllä lauletaan vanhanaikaisen oikeasti ja niin että sanoista saa selvän. Minkäänlaisia muodikkaita soundeja tai kikkoja ei ole äänityksessä tai miksauksessa käytetty ja se povaa pitkää kuunteluikää Jurmolle. Ajatonta soundia, ajattomia teemoja.
Teleks, Jurmo (Kaiho Records, 2013)
