Viisi vuotta sitten Helsingissä perustettu suomalaisten ja kuubalaisten muusikoiden yhteistyöhanke Tiempo Habana julkaisi ensimmäisen albuminsa ja jälki on vakuuttavaa.
Laitoin minulle aiemmin tuntemattoman Tiempo Habanan levyn pahaa-aavistamatta soimaan autossa marraskuisella moottoritiellä. Jo ensimmäisen biisin puolivälissä olin melko lailla myyty kun räntäsateesta huolimatta naamaa lämmitti selvästi Karibian aurinko ja villasukkien sisällä tuntui Varaderon rantahiekkaa varpaiden välissä.
Tiempo Habanan riveistä löytyy noin tusinan verran kuubalaisen musiikin huippuosaajia sekä Suomesta että Kuubasta. Levyn kaikki biisit ovat yhtyeen omaa käsialaa, ja modernista otteesta huolimatta melko lailla tyylipuhdasta salsaa, sonia ja timbaa.
Levyn äänikuva on erittäin intensiivinen ja iso kokoonpano lyömäsoittimineen on leivottu luontevasti stereokuvaan siten että tavaran määrästä huolimatta kaikki erottuu hienosti. Perinteinen monipuolinen rytmiikka tulee tiukalla tavalla suoraan syliin ja soitto on samalla sekä jämäkkää että rentoa.
Piano klinksuttelee omia oktaavisynkooppejaan perinteisellä tavalla ja erittäin tiukat torvisovitukset eivät jätä toivomisen varaa. Olen aina jäänyt miettimään, miten perinteiseen kuubalaiseen torvisektioon saadaan loihdittua sellainen sopivan heleä 70-lukuinen melodinen klangi - mutta siellä se taas soi hienosti.
Perinteestä ehkä jonkin verran poikkeava toteutus löytyy rumpusetin takaa, sillä monessa biisissä Sami Lehto lyö, jos ei nyt ihan rock-tyylillä, niin kuitenkin erittäin rohean reilulla kädellä. Se tuo koko bändin soittoon hienosti tukea ja ryhtiä. Lehto on myös yhtyeen musiikillinen johtaja ja levyn taiteellinen tuottaja, joten lupa napakammalle otteelle on irronnut varmaan keskimääräistä helpommin. Hyvä niin.
Toinen poikkeus perinteiseen löytyy 8-raidalta ”La Bomba” jossa laulaja Daniel Barólla lipsahtaa cha cha chasta yhden C-osan verran höpötysmusiikin puolelle. Sekin on erittäin hyvällä maulla toteutettu.
Kuubalaisella musiikilla on Suomessa pitkät ja osaavat juuret, mutta aina löytyy myös niitä jotka jaksavat pohtia, että onko ja kuinka aitoa lopulta. Eräs kyytiini istahtanut puristi loihe pohtimaan, että on kyllä kuullut joskus hieman enemmän nasaaleja ja nuhaisempia taustastaköörejä Havannassa. Itse olin sitä mieltä että se on enemmän tyylikysymys.
Ja olen edelleen yhtä hienolla tavalla myönteisesti pölhämystynyt kuin joskus 1990-luvulla liftatessani hikisenä kotiin Hesperia Winter Carnevalista jossa Tito Puenten bändi oli lopettanut illan ikimuistoisella tavalla.
Tiempo Habana: ”Tiempo Habana” (THCD, 2018)
