Soittimen huollon lyhyen oppimäärän kertaus kitaranomistajalle jatkuu. Nyt syvennytään siihen, mitä voi ja kannattaa opetella itse tekemään ja missä kohden on jo hyvät syyt kääntyä ammattilaisen puoleen
Edellisessä numerossa käytiin läpi omatoimisille sopivia konsteja soittimen perusylläpitoon. Tällä kerralla puhutaan hieman vaativammista toimista, joista kätevä musikantti saattaa kyllä selvitä itsekin oikeilla työkaluilla varustautuneena. Silti on syytä pitää mielessä, että epävarmuuden iskiessä on aina hyvä ajatus kääntyä työkseen soittimia huoltavan ammattilaisen puoleen. Ja heitä nykyisin kyllä löytyy vähän joka puolelta Suomen, kiitos erinomaisen koulutuksen ja uranuurtajien nuoremmille ikäpolville jakaman opin.
Kaularaudan säätö ja kielten korkeus
Talvikaudella sisäilma on kuivaa, kesällä ilmankosteus kasvaa. Puu elää näiden muutosten mukana ja ohkaisena rakenneosana kitaran kaula saattaa reagoida erityisen herkästi. Kaulan sisään sijoitetulla kaularaudalla voi oikaista liikaa notkolle taipunutta kaulaa tai avittaa liian suoraksi tai väärään suuntaan mutkalle taipunutta kaulaa sopivaan asentoon.
Sopiva kaulan suoruus tai notkoisuus on jossain määrin makuasia ja pohjustukseksi kannattaa lukea aihetta käsittelevä, alunperin Riffin printtinumerossa 3/1999 julkaistu artikkeli ”Kaularaudan säätö – sopiva monttu kruunaa otelaudan”.
Kaularaudan toisessa päässä on säätöä varten ruuvi tai mutteri, jota kiristämällä kaula pyrkii oikenemaan ja löysäämällä suoristumaan. Sähkökitaroissa kaularaudan säätöpää on yleensä sijoitettu niin, että siihen on helppo päästä käsiksi, ja sopiva avainkin saattaa tulla kitaran mukana.
Gibson on perinteisesti peitellyt kaularaudan säätömutterin suojakilven alle, ja ensimmäiseksi onkin avattava ristikantaruuvit peitteen irrottamiseksi. Alta löytyy kolo, jossa holkiin sopiva mutteri odottaa säätäjän toimia. Puuhaan myydään tyköistuvia avaimia, jotka ovat tarpeeksi hoikkia mahtuakseen koloon. Tavallinen rautakaupan holkki saattaa nimittäin olla ulkohalkaisijaltaan liian paksu, ja tuumakokoisia työkaluja on muutoinkin hankala löytääkin. Huoltotarvikkeita myyvästä soitinliikkeestä sellaisia löytää helpommin.
Fender on sekin tavannut sijoittaa kaularaudan säädön lapaan ja käytti pitkään ns. Bullet-mallista, kromattua mutteria. Sittemmin Fender on ryhtynyt myös upottamaan mutterin otelaudan alle koloon, mutta ilman peitelevyä.
Kaularaudan säätöruuvi voi sijaita myös kaulan rungonpuoleisessa päässä. Useat valmistajat käyttävät nykyisin tämän tyyppistä mallia, jossa avaimen voi pujottaa ruuviin sivusuunnasta. Se on nopeammin säädettävissä kuin perinteinen hahloruuvi, jollaista mm. Fender ja monet muuta ovat käyttäneet. Ne kun jäävät usein rungon tai pleksin peittoon ja vaativat joko kaulan irrotusta tai pleksin poistamista säädön ajaksi.
Akustisissa kitaroissa säätöpiste on usein hankalassa paikassa kaulan kopanpuoleisessa päässä, kopan sisäpuolella. Siihen käsiksi pääseminen on vaikeaa ilman juuri oikeaa avainta, eikä sellaista aina edes maahantuojan tai valmistajan puolesta toimiteta. Tämä johtuu soitinrakentaja AP Paasosen (Soitinpaja JaSeSoi) mukaan siitä, ettei käyttäjän välttämättä toivota tekevän toimenpidettä itse.
Joissakin akustissa rauta taas on korvattu hiilikuiturimoilla, jotka jäykistävät ja rauhoittavat kaulaa.
Lisäksi akustisissa kitaroissa elää toinenkin osa, kitaran kansi.
– Akustissa kitaroissa sekä kaula että kansi elävät vuodenaikojen mukaan enemmän kuin sähkökitaroissa. Kansi nousee ja laskee kuivuuden ja kosteuden mukaan, mikä taas vaikuttaa kielten korkeuteen. Talvella kielet laskevat lähemmäksi kaulaa ja kesällä ne nousevat, Paasonen aloittaa.
– Tämä on hyvin helppo sekoittaa siihen, että kaula vaatisi säätöä. Usein talvella käykin niin, että kielet laskevat kopassa ja kaula kääntyy koveraksi. Silloin kielten korkeus pysyy ennallaan, mutta soitettavuus muuttuu ikäväksi. Lisäksi tämä saattaa kuulua siinäkin, että otelaudan ylärekisteriin tulee särinää. Silloin voi olla kaulan säätämisen paikka. Ehkä tallaankin joutuu puuttumaan, mutta se on toimenpide, mitä ei välttämättä itse pysty tekemään. Tai ainakin pitää tietää mitä tekee.
Oli kitara sitten sähköinen tai akustinen, niin Paasonen on sitä mieltä, että kaularaudan säätö on ihan soittajan tehtävissä, kunhan muistaa, että maltti on valttia eli etenee todella pienin liikkein.
– Jos verrataan kellotauluun, niin kannattaa säätää viisi minuuttia kerrallaan, ja sitten heti kokeillaan miltä soittaminen tuntuu. Jos tunnin veivaa ees taas, niin siinä tavallaan sokeutuu sille ja menee hermot. Ja kieliä kannattaa tietenkin hieman löysätä ennen operaatiota, mutta saman asian ajaa, kun painaa kaulan päätä alaspäin samalla kun säätää. Muuten kaularauta saattaa vahingoittua.
Miten kielten korkeus pitäisi mitata oikeaoppisesti?
– Painaa kielen alas ykkösnauhalta ja viimeiseltä nauhalta. Sitten katsotaan kaulan keskirekisteristä, noin kahdeksannen nauhan kohdalta, paljonko jää rakoa kielen ja nauhan väliin. Käytetään sitä kieltä viivottimena eli sen paksuuden verran pitäisi jäädä rakoa. Tämä on keskimääräinen mitta, ja se voi toki vaihdella soittajasta riippuen. Neuvoisin katsomaan oikean mitan silloin, kun kitara on todella hyvin säädetty, ja merkitsemään sen muistiin.
Paasonen muistuttaa vielä, että rakotulkki on hyvä apuväline. Jyväskylässä toimivan soitinliike Musikantin kauppias Eero Mäkinen kehuu erityisesti Dunlopin näppärää mittaa, joka luottokortin kokoisena mahtuu lompakkoonkin.
– Siinä on jokaisessa reunassa tarkat mitat, joilla pystyy katsomaan kielten korkeuden millimetreinä ja tuumina, hän toteaa.
Dunlopin monitoiminen mitta on kätevä apu kielten korkeuksien tarkistuksiin.
Viilattaisiinko satulaa samalla?
Ennen mitään isompaa omatoimista huoltoa kannattaa myös hankkia jonkinlainen huoltomatto ja kaulatuki. AP Paasonen suosittelee jälkimmäistä tarkoitusta varten kaulatyynyjä, jotka ovat aika edullisiakin. Erilaisia kitaran huoltoon tarkoitettuja työkalusettejä on niitäkin saatavissa musiikkikaupoista eri valmistajien toimesta. Niitä myös myydään paljon, Mäkinen Musikantista vahvistaa.
– Sellainen ”hevijuusereiden” osasto on selvästi lisääntynyt sähkökitaristien keskuudessa, siis niiden, jotka tekevät ja värkkäävät koko ajan, ja ostavat projektikitaroita. Esimerkiksi satulaviilasettejä ja nauhaviiloja on alkanut mennä tosi paljon verrattuna menneisiin vuosiin. Muistan kun aikoinaan Ibanezin Multitool tuli markkinoille, niin se oli tosi kova juttu. Nykyään tätä osastoa on saatavissa paljon ja monilta valmistajilta.
Akseloinnin ansiosta Dunlopin kaulatuen kehto asettuu automaattisesti sopivaan kulmaan, kun huoltöpöydälle selinmakuulle aseteltavan kitaran kaula lasketaan sen varaan.
Usein vireessä pysymiseen liittyvät ongelmat liittyvät kitaran satulaan, eivät virityskoneistoihin. Jos öljyäminen ei auta, voi olla tarve puuttua asiaan viilojen avulla. AP Paasosen mukaan musiikkikaupoissa saatavilla olevat satulaviilasetit ovat pääosin todella laadukkaita.
– Satulaviilojen suurkuluttajana olen käyttänyt aika paljon ihan näitä settejä. Toinen puoli asiassa on kuitenkin se, että jos niitä käyttää, niin täytyy jo tietää aika paljon mitä tekee. Näissä seteissä viilojen vahvuudet on usein merkitty suoraan kielten vahvuuksien mukaan, mutta käytännössä se ei toimi niin, vaan silloin urasta saattaa tulla liian tiukka. Näiden viilojen käyttöä joutuu harjoittelemaan.
Kuvassa Hoscon valmistama viilaisetti satulaurien tekoa varten.
Muutenkin Paasonen varoittelee niitä, jotka haluavat käydä satulan kimppuun omatoimisesti ilman vankkaa kokemusta. Kyseessä on harjoiteltavissa oleva, mutta yllättävän monisyinen työvaihe.
– Satula on pieni palikka kitarassa, mutta sen kunto on älyttömän ratkaiseva sen kannalta, miten kitara toimii vireisyyden tai soinnin puhtauden puolesta. Työstämisessä ei ole kysymys vain kieliurasta, vaan myös sen kulmasta ja uran pohjan muodosta. Usein viiloilla ei myöskään tule suoraan valmista jälkeä, vaan homma vaatii vielä kädellä liikettä. Myöskään tallan korkeuden säätöön en akustisessa kitarassa kannusta käymään käsiksi.
Paasonen ei myöskään suosittele sitä, että irrottaisi satulan ja hioisi sen matalammaksi pohjasta käsin. Tämä tulee helposti mieleen, jos kieliä pitäisi saada aivan ensimmäisiltä nauhoilta alemmas avoimien sointujen vireisyyden parantamiseksi.
– Se toimii ainoastaan silloin, jos satulan korkeudessa on todella paljon pois otettavaa. Parempi tapa on tehdä säätö kieliurista, sillä jokainen kieli on eri korkeudella. Yleensähän satula kyllä irtoaa helposti, mutta jotkut tehtaat lakkaavat sen, jolloin sen irroituskin on haasteellista.
Nauhatyöt omatoimisesti?
Satulaviilojen ohella erilaisia nauhaviiloja saa niitäkin tänä päivänä musiikkikaupoista. AP Paasosen mielestä tämäkin remppa on kyllä tehtävissä ilman ammattilaisen apua, mutta se ei ole helppo toimenpide, mikäli haluaa, että siitä on vastaavaa hyötyä.
– Se on työ, jota pitää harjoitella ensin sadan kitaran verran, että on vähän hajulla. Tuhannen jälkeen alkaa menemään. Sama juttu pätee nauhojen vaihtoon, en suosittele.
Myös Eero Mäkinen on nähnyt joskus esimerkkejä, joissa liika into nauhaviilojen kanssa on kostautunut.
– Esimerkiksi nauhojen päät on saatettu tehdä ihan nätisti, mutta samalla on viilattu se puukin siitä vierestä.
Entäs jos vaikka haluaa ottaa bassosta nauhat pois ja tehdä siitä nauhattoman. Siinähän ei kai tarvitse viilata?
– Sekään ei ole helppo homma. Nauhat ei lähde ihan nyppäisemällä, koska nauhan jalka on sellainen koukku. Ne täytyy ottaa oikealla tekniikalla pois, jos haluaa ettei otelauta vahingoitu. Sen jälkeen nauhaurat pitää pitää vielä täyttää. Tämäkään ei ole keittiön pöydällä tehtävä toimenpide, Paasonen muistuttaa.
Joskus uusissa tehdaskitaroissa törmää talvisaikaan puun supistuessa siihen, että otelautanauhojen päät törröttävät ilkeaästi, mikä tekee soittamisesta ikävän tuntuista. AP Paasonen kertoo, että korjaava viilaus eli ”parranajo” pitää tehdä nimenomaan kevättalvella.
– Tässäkään ei riitä pelkkä nauhan pään viilaaminen, koska silloin siitä tulee veitsenterävä. Siksi pitää olla myös sellaiset viilat, joilla pyöristetään, ja ne taas on erikoistyökaluja. Sen jälkeen vielä hiotaan ja kiillotetaan. Ja aika montaa kohtaa pitää varoa.
Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta, ja aina löytyy niitä, jotka haluavat tehdä asioita itse. Joten homma kiinnostaa omatoimisesti, niin pääosaan toimista löytyy nykyään musiikkikaupoista apuvälineitä.
Tämä artikkeli julkaistiin alunperin Riffin printti-numerossa 4/2021.
Vastaavantyyppisiä juttuja julkaistaan verraten usein Riffin printtinumeroissa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
